tiistai 13. kesäkuuta 2017

Lumikki, Tammikki ja Lohikki


Tiesittekö, että 1. kesäkuuta on maailman maitopäivä? Ei hätää, en minäkään ennen kuin luin asiasta Kansallisarkiston FB-sivulta. Kun oma sukututkimus alkaa kyllästyttää, voi laajentaa omaa osaamistaan ja tutkia myös lehmien sukua. Sekin onnistuu Kansallisarkistossa.

Lehmien sukupuut tuskin kuitenkaan ulottuvat omien esivanhempieni aikoihin.

Vuonna 1749 kruunun virkamies Carl Borg sekä lautamiehet Johan Kananen ja Johan Karvola saapuivat Haapavedellä Mieluskosken kylään Laukan kruununtilalle nro 6 kirjaamaan ja arvioimaan kiinteää ja irtainta omaisuutta, jonka oli jälkeensä jättänyt vuonna 1664 syntynyt Matti Matinpoika Laukka, isoisäni kahdeksan sukupolven takaa. Matilla oli kymmenen lehmää: Lumikki, Omena, Punakarva, Sikuna, Joutikki, Tammikki, Kytö, Matikki, Papunen ja Tuovikki.


Vuonna 1758 Carl Borg ja samat lautamiehet olivat jälleen suorittamassa perunkirjoitusta. Tällä kertaa selvitettiin Matti Pekanpoika Karvosen 31.3.1758 jälkeensä jättämää omaisuutta Haapajärven kylässä, Karvosen verotilalla nro 5. Matilla oli kahdeksan lehmää: Ainikki, Kytö, Tammikki, Siurikki, Karjanen, Pulmunen, Kukkanen ja Torstikki.



Vuonna 1791 perunkirjoitusta hoiti herra Wunsch yhdessä Matti Huikarin ja verotalonpoika Paavo Laurinpoika Sulkamäen kanssa. Selvitettävänä oli edesmenneen Juho Matinpoika Pirneksen omaisuus Haapavedellä Pirneksen tilalla nro 12, Mieluskosken kylässä. Navetassa olivat tuolloin lehmät Kiiva, Helmikki, Lystikki, Helunkukka, Mamikki, Karjanen, Kaunikki ja Tammikki.



Entä minkä nimisiä lehmiä märehti samoihin aikoihin Pyhäjoella, noin 80 kilometriä Haapavedeltä länteen?

9. syyskuuta 1785 tehtiin pesänselvitys Pyhäjoella, Etelänkylässä Pyhäluodon tilalla. Esi-isäni yhdeksän sukupolven takaa, Kaarle Kustaanpoika Pyhäluoto jätti jälkeläisilleen perinnöksi lehmät Ruskanen, Kukula, Kiiski, Tojanen, Lohikki, Lystikki, Tisso (?), Kirjanen ja Mansikki.



Vaikka lehmät nyt ovat, no, vain lehmiä, voiko niiden nimistä päätellä jotain? Ainakin sen, että lehmät olivat kotieläimistä selvästi läheisimpiä. Edes hevosia, jotka varmasti olivat talonpojan tärkeitä kumppaneita, ei näissä perukirjoissa mainita nimeltä.

Haapavedellä Tammikki-nimi näyttää olleen suosikkinimi vuodesta toiseen, kun taas Pyhäjoella myös lehmien nimissä näkyy meren läheisyys. Omena oli tuttu hedelmä Haapavedellä jo vuonna 1749, tiettömän taipaleen takana Pirneksen perukoilla. Siitäkin huolimatta, että Wikipedia kertoo omenanviljelyn alkaneen Suomessa kunnolla vasta 1700-luvun loppupuolella ja vaikka metsäomenapuun levinneisyys ei Haapaveden korkeudelle ulotu. Sikuna oli minulle vieras sana, mutta Kielitoimiston sanakirja antaa määritelmän "sikunaöljyä sisältävä raaka viina". Täysin eristyksessä muusta maailmasta (ja sen paheista) eivät esivanhempanikaan eläneet.


torstai 23. maaliskuuta 2017

Nälkävuodet Haapavedellä


Vuosina 1867-1868 Suomessa koettiin suuri nälänhätä, katastrofi joka vei hautaan noin kahdeksan prosenttia koko Suomen väestöstä.

Toki nälkä oli ollut tuttu vieras Suomessa, sillä suurina kuolonvuosina 1500- ja 1600-luvun taitteessa koetteli Suomea ja koko Pohjois-Eurooppaa paha nälänhätä. Perimätiedon mukaan Haapavedellä ja lähiseuduilla myivät nälän riivaamat ihmiset hädässään lapsiaan orjiksi Venäjälle. Haapavedellä asutus oli kasvanut jatkuvasti vuoteen 1600, jolloin asukasluku oli noin 220 henkeä. Hallavuodet kuitenkin verottivat väestöä niin, että vuonna 1603 oli Haapavedellä asukkaita enää 75 henkeä. (4)

Arka tuota säikähti. Wiittä, kuutta, hallawuotta, seitsentä wesikeseä.
Kuva: Gustawa Schartaun kirjasta Hywäntahtoisia neuwoja katowuosina

Täydellinen kato!


Sataviisikymmentä vuotta sitten Suomi oli jälleen nälkäkatastrofin edessä. Nälkä ei kuitenkaan tullut äkkiä eikä yllättäen, vaan sitä edelsi peräti seitsemän huonoa vuotta, vanhan sananlaskun mukaiset "seitsemän wesikeseä". Todellisuudessa huonoja vuosia oli enemmänkin kuin seitsemän, sillä jo vuonna 1856 sato oli kehno koko maassa. Viitasaarella tätä kesää muisteltiin vielä muutama vuosikymmen myöhemmin. (1)

Kesä oli lyhyt. Wilja tosin joutui jotakuinkin, mutta Elokuun 13 päiwän ehtoolla taiwas selkeni uhkaawasti. Ja kun aurinko seuraawana aamuna nousi mailtaan ja walaisi wainioita, käyskenteliwät ihmiset pelloilla ja kujilla ja teillä ikään kuin huumaantuneina, puristellen toinen toisensa käsiä, mutta woimatta wirkkaa mitään: oli tullut täydellinen kato. Kato!

Haapavedellä vuonna 1859 jäi lehti puuhun talveksi, minkä vanha kansa uskoi enteilevän tulevaa hallakesää. Näin myös kävi, sillä kesällä 1860 halla pani juhannuksen tienoilla kaiken alavilla mailla. Rantsilassa rukiinlaihot olivat jo hyvällä alulla, mutta raesade ja ukkosmyrsky repi talojen katot, raateli aidat ja riuhtoi puut sekä vei toiveet sadosta. Yleisesti ottaen sato oli vielä keskinkertainen, paikoitellen jopa hyvä. (2, 5)

Kuva: Wikimedia Commons
Myös vuodet 1861 ja 1862 olivat hallavuosia, mutta helpotusta tilanteeseen toivat jauhopalkalla tehdyt hätäaputyöt. Reisjärven ja Haapajärven välillä kuivattiin Kalajanjärvi, josta saatiin lisää laidunmaata karjalle. Vanhat niityt kuitenkin pääsivät metsittymään, eikä uusien niittyjen ruosteheinä sopinut hevosten ravinnoksi. (2)

Vuonna 1863 lumi pysyi maassa toukokuun puoliväliin, ja heinäkuun puolivälissä vieraili jälleen halla. Sato oli heikonlainen. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kertoi kylväneensä viisi kapallista, mutta satoa tuli vain kolme kapallista. Myös viljan laatu vaihteli - milloin oli tähkässä vain muutama jyvä, milloin puolet tavallisesta. Peruna sentään säilyi, jos sitä muisti mullata ahkerasti. (2)

Kesä 1864 oli kohtalainen. Haapavedellä tehtiin hätäaputöitä: Karsikkaalla perattiin Karsikasojaa, Ojakylällä kaivettiin viemäreitä Karihtalan luona ja Mieluskylällä suunniteltiin Isonnevan kuivausta. Nivalassa Veneheitonräme ojitettiin viemäreillä. (2, 6)

Talvi 1864-1865 oli hyvin runsasluminen, ja kun kevät koitti, Pyhäjokilaakso kärsi tavallistakin pahemmista kevättulvista. Pyhäjoen ylittävät sillat olivat hataria renkkusiltoja, jotka tulvavesi vei mennessään. Oulaisissa ja Nivalassa tiet olivat alavilla mailla monin paikoin kulkukelvottomia, joten kärryjen sijasta ihmiset liikkuivat veneellä. Kevään kääntyessä kesäksi iski Oulun lääniin eläinrutto, joka tappoi paljon lehmiä. (7, 8)

Eläinten lisäksi kulkutaudit riivasivat myös ihmisiä. Kärsämäellä liikkui kuumetauti, joka vei kahden kuukauden sisällä hautaan yli neljäkymmentä aikuista. Pahimmillaan saattoi samassa talossa olla kuumetaudin kourissa peräti kuusitoista henkeä. Monena sunnuntaina siunattiin yhteishautaan viisi, kuusi tai seitsemän vainajaa. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. (9)

Hugo Simbergin maalaus Halla
Kuva: Wikimedia Commons
15. elokuuta 1865 Kestilässä oli sankka sumu ja niin kova yöpakkanen, että aamulla maa oli kauttaaltaan valkoisena ja katot kuurassa. Pulkkilassa tästä samasta hallayöstä selvittiin säikähdyksellä, mutta viikkoa myöhemmin Haapavedellä kova halla turmeli ohrat monin paikoin. Perunanvarret paleltuivat, ja herneen-, pellavan- ja hampunsiemenet menivät lähes kaikkialla pilalle. Lokakuun puolivälin tienoilla Oulujoki jäätyi ja pakkasta oli jo yli kymmenen astetta. Talven aikana rukiinoraat mätänivät peltoon. Oulun Wiikko-Sanomia kirjoitti (10, 11, 12, 14)

Ruoka on kaikki ja neuvot ovat kaikki enimmältä osalta talollisistaki; köyhät owat aiwan nälkään nääntymässä.

Tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1866 puhkesi eräs kirjoittaja Helsingfors Dagblad -lehdessä avunhuutoon - auttakaa, auttakaa, sillä koskaan ei hätä ole ollut näin suuri. (13)

Hjelp, hjelp, ty aldrig har den varit mer af nöden!

Vuonna 1866 Kestilässä maa paljastui jo tammikuussa, ja maaliskuussa 1866 talvi näytti loppuvan kokonaan. Purot tulvivat, myllyt jauhoivat ja maat paljastuivat, mutta huhtikuussa tuli takatalvi. Kestilässä kerjäläislaumat olivat niin suuria, että kun joukkio tuli taloon, pääsi monelta emännältä itku, sillä ruokaa ei ollut enää omalle perheellekään antaa. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kävi vielä huhtikuussa talviteitse Raahessa, sillä suot olivat jäässä ja talvitiet täydessä kunnossa. Hiiriä oli niin paljon, että suovat olivat sisältä silkkaa silppua. (2, 14)

Kesällä halla teki taas tuhojaan. Koska takana oli jo monta katovuotta, tuli kysymys seuraavan kevään simenen hankinnasta. Oulun ja Raahen kauppaseuroilla oli siementä myytävänä, mutta hinta oli niin kova, että lainaa otettiin yhdessä usean talon voimin. Lainojen maksu ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti, ja moni talo joutui maksamaan toistenkin lainat. Myös Haapavedellä oli taloja meni "ryöstölle" ja myytiin "ryöstö auksiooneissa" alihintaan lainojen kuittaamiseksi. Toiset hyötyivät tilanteesta, toiset kärsivät - kerrotaan, että Haapavedellä eräskin komea talo on rakennettu muista hyötymällä, kun taas yksi isäntä hirtti itsensä ja toinen tuli hulluksi. (2)

Satelan nälkäriihi syksyllä 2016
Kuva: Seppo Aho


Seuraava talvi oli ankara koko maassa. Pakkanen oli armottoman kova, ja esimerkiksi Turussa ja Viipurissa mitattiin kolmenkymmenen asteen pakkaslukemia. Keväällä 1867 luonto oli kuiten se olisi suistunut radaltaan. Erkin päivänä eli 18. toukokuuta hanget ulottuivat aitojen tasalle ja kantoivat hevosta. 25. toukokuuta Haapavedellä liikuttiin vielä suksilla. Pyhäjoki suli Haapaveden kohdalla vasta kesäkuussa, ja vielä kesäkuun puolivälissä pääsi jäitä pitkin ajamaan vajaan kilometrin matkan Erkkisenniemestä Huikarinniemeen. (2, 3, 16)

Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä


Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä. Eläimille haalittiin ruoaksi latojen aluksia ja olkikattoja, koivunvarpuja ja kuusenhakoja. Mäntyjä ja haapoja kuorittiin, kuoret liotettiin suolavedessä ja syötettiin sitten eläimille. Myös hevosenlantaa syötettiin lehmille. Siitä huolimatta karjaa kuoli tai tapettiin varman nälkäkuoleman edessä. Kevään 1867 aikana Haapavedellä kuoli 35 hevosta, 70 lehmää ja 1200 lammasta sekä Kärsämäellä 70 hevosta, 100 lehmää ja 1000 lammasta. Pyhäjärveltä kirkkoherra Castrén ilmoitti, että seurakunnassa oli neljän päivän aikana kuollut nälkään 55 hevosta, 37 lehmää ja 472 lammasta. (2, 17)

Kun kevät lopulta koitti, aurinko alkoi helottaa täydeltä taivaalta ja sulattaa hankia. Eskolanniemessä, Mustikkamäellä ja Askossa kylvettiin rantarinteiden pelloille hiekkaa ja tuhkaa, jotta lumi sulaisi nopeammin. Siellä pellot saatiinkin kuiviksi ja kylvö päästiin aloittamaan kohtalaisen ajoissa, mutta muualla päästiin toukotöihin vasta juhannuksena. (2)

Kesästä tuli kaunis ja vilja kasvoi, mutta 3. syyskuuta halla kaatoi aivan kaiken. Yöllä yritettiin kaataa puolivalmista viljaa. Harvalle tuli puimista, ja viljat pantiin talteen rusineen ja tähkineen. Ihmiset turvautuivat hätäravintoon, ennestään tuttuun pettuleipään tietenkin, mutta kaikki hyödynnettiin - luut, oljet, sammaleet ja jäkälät. Oulun läänin kuvernööri Alfthan yritti saada ylioppilaita jakamaan kansalle oppia syötäviksi kelpaavista sienistä ja niiden ruoaksi valmistamisesta, mutta sama hallayö, joka oli vienyt viljan, oli kuitenkin palelluttanut sienet. (2, 12)

Moni vieroksui jäkälän käyttöä, sillä sen sanottiin puhkovan silmät ja rikkovan maksan. Jäkälässä olikin myrkyllisä jäkälähappoja, joten sen valmistaminen ihmisravinnoksi vaati aikaa, vaivaa ja taitoa. Jäkälää oli huuhdeltava puhtaalla vedellä, liotettava lipeävedessä usean päivän ajan, jälleen huuhdeltava, kuivattava  ja jauhettava. Prosessi oli pitkä ja työläs. Usein ihmisravinnoksi kehno tai jopa kelpaamaton ravinto olikin vain tuskallisempi vaihtoehto armeliaalle nälkäkuolemalle. (2, 3, 18, 22)

Kerjäläisiä ja meijereitä


Talven mukana tuli armoton kurjuus, ja nälkä ajoi kerjäläislaumat liikkeelle. Pohjois-Suomesta vaellettiin isolla joukolla Norjaan. Viipurin suuntaan riitti kulkijoita, sillä Savossa sanottiin riittävän leipää. Olivathan esimerkiksi Mikkelin ja Viipurin lääni säästyneet kadolta. Kerjuulle lähteneitä kuitenkin kyydittiin jatkuvasti takaisin oman kunnan huostaan, kukaan ei halunnut kerjäläisiä omaksi taakakseen. Kärsämäen rovasti Frosterus oli ankaran miehen maineessa ja käännytti järjestään Haapavedeltä naapurikuntaan pyrkineet kerjäläiset. Kerjäläisten turvaksi ja kansainvaelluksen hillitsemiseksi Oulussa ryhdyttiin syksyllä 1867 perustamaan työ- ja vaivaishuoneita. Alkuvuodesta 1868 Haapavesi noudatti Oulun esimerkkiä. (1, 2)

Kuva: Kansanvalistusseuran kalenteri 1898


Ensimmäiset työhuoneet perustettiin Myllylään ja Huikariin, kolmas naisille ja lapsille tarkoitettu työhuone tuli Alamaalle, neljännestä tuli sairashuone Sulkalaan ja viides työhuone toimi Satelassa. Kansan suussa nämä työ- ja vaivaishuoneet kulkivat meijerin nimellä, ja ajan mittaan nälkävuosia alettiin Haapavedellä kutsua meijerivuosiksi. Meijereissä väkeä riitti - väliin tuotiin tiepuoleen uupuneita kerjäläisiä, väliin tuotiin sydänmaan mökeistä nälkiintyneitä. (2)

Haapaveden työhuoneiden sääntöjä en ole löytänyt, mutta koska työhuoneet perustettiin Oulun mallin mukaan,  säännöt ovat todennäköisesti olleet hyvin samankaltaiset. Järjestys toistui päivästä toiseen samanlaisena: Herätys aamulla puoli viideltä, siivous, rukoushetki, työpäivä ja päivän päätteeksi jälleen rukoushetki. Sauna kahdesti viikossa ja sunnuntaina jumalanpalvelus. (1, 19)

Siinä missä toiset suorastaan pyrkivät työhuoneille hätäleivän ja laihan keiton toivossa, toiset taas eivät työhuoneille suostuneet. Vuonna 1916 Matti Koivu Eskolanniemestä kertoi selvinneensä meijeristä lähinnä sen ansiosta, että sai käydä lähellä asuvan tätinsä luona syömässä. Palos-Erkki Kytökylältä puolestaan oli viety Satelan meijeriin. Kun hän oli nähnyt, millaista velliä meijerin pihalla "lörryytettiin", hän oli katsonut parhaimmaksi lähteä omille teilleen. Myös Myllyperän Mutkan Anna oli lähtenyt meijeristä omin lupinensa ja ollut onnellinen saadessaan siellä täällä huituvelliä. (20)


Ruokalajit ja -määrät Oulun työhuoneella 1867
Kuva: Oulun Wiikko-Sanomia 16.11.1867
Millaista oli se velli, jota Palos-Erkki Satelan meijerissä pelästyi? Haapavedellä päivän ruoka-annos oli kullekin aikuiselle hoidokille puolitoista naulaa eli kuutisensataa grammaa pehkuista ja oljista tehtyä leipää, neljännes kannu velliä ja yksi silakka. Lapset ja imettävät naiset saivat silakan sijasta piimää. Aamiainen syötiin kahdeksan ja yhdeksän välillä, päivällinen yhden ja kahden välillä sekä illallinen kahdeksan ja yhdeksän välillä. Hieman tukevampaa ruokaa saatiin Oulussa, missä köyhät saivat jokaisella aterialla puoli naulaa leipää, kaksi silakkaa, 1/2 tuoppia potaattia ja 1/2 tuoppia sahtia. (2, 21)

"Paljonko tyhjästä ottaa"


Tarkkaa tietoa meijereiden väkimäärästä ei ole, mutta erään tilaston mukaan Haapaveden viidellä työhuoneella oli keväällä 1868 yhteensä 462 henkeä, joista alle 15-vuotiaita oli 174 henkeä. Ei ihme, että Haapavedelle tarkastuskäynnille saapunut Oulun läänin kuvernööri Alfthan oli tyytymätön meijereiden oloihin. Haapaveden päättäjät kuitenkin valittivat ja totesivat, että "paljonko tyhjästä ottaa, kun toinen käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään". (2)

Kerjäläisperhe maantiellä
Kuva: Wikimedia Commons


Kuvernööri ryhtyikin toimiin ja kehotti lähettämään työhuoneiden vielä terveet asukkaat takaisin koteihinsa. Yksi kotimatkalle lähetetyistä on Manna Pyöriän vaimo, johon ylivieskalainen kirjailija ja valtiopäivämies Pietari Päivärinta viittaa Kanttilaiset-teoksessaan. Manna Pyöriä asuu perheineen uudistalossa kaukana sydänmaalla, ja sinne vaimo lähtee taivaltamaan mukanaan kolme lasta ja kaksi leiviskää jauhoja. Äiti lapsineen pääsee kotiin, mutta ruoan loputtua hän lähtee jälleen kirkonkylälle. Rytkyn ja Haapakosken välillä, keskellä tiheää kuusikkoa äiti uupuu tiepuoleen rintalapsi sylissään. Vanhin lapsista jatkaa Haapakoskelle hakemaan apua, mutta apu saadaan paikalle liian myöhään. Äiti on jo kuollut. Vuoden kuluttua Manna lähtee kirkolle mutta ei pääse perille koskaan, vain hevonen saapuu yksin läheiseen taloon. Kyläläiset sanovat, että näin oli tarkoitettu - Mannan kohtaloksi koitui sama tienristeys, johon hänen vaimonsa on väsynyt. (2, 23)

Manna Pyöriä Haapaveden rippikirjassa 1862-1869
Kuva: SSHY
Vaikka Manna Pyöriän tarina on vain tarina, taustalla epäilemättä on totuuden siemen. Manna Pyöriä nimittäin löytyy Haapaveden kirkonkirjoista. Hänen kohdallaan on merkintä "försvunnen" eli kadonnut. Sekä Manna että hänen vaimonsa Liisa olivat kotoisin Nivalasta. Heidän lapsistaan ainakin kaksi avioitui paikkakunnalla, joten on hyvinkin mahdollista, että Kanttilan sukua elää Haapavedellä vielä tänäkin päivänä. (25)

Kaikista ponnisteluista huolimatta kurjuus ja kuolleisuus vain kasvoi. Keväällä 1868 Oulun läänissä toimi yhteensä 70 työhuonetta, joissa oli 8000-10 000 henkeä. Kaikkein pahimpana sunnuntaina Haapavedellä siunattiin hautaan 32 vainajaa. Toisin kuin etelässä ei Haapavedellä kuitenkaan jouduttu hautaamaan tuntemattomia kulkijoita, vaan kaikkien hautaan siunattujen nimet olivat tiedossa. Hautauksia oli kuitenkin niin paljon, että kuolinkellot soivat yhtä mittaa ja hautojen avaaminen routaiseen ja jäiseen maahan oli niin kovaa työtä, että väkeä oli kutsuttava työhön ympäri pitäjää. (2, 19, 24)

Tärpättiä ja etikkaa


Sulkalan sairashuoneen muistiinpanot alkavat 18. huhtikuuta 1868. Huhtikuun loppuun mennessä eli vajaan kahden viikon aikana Sulkalasta toimitettiin hautaan yhteensä 33 ruumista. Vielä toukokuussa Sulkalasta toimitettiin kirkkomaalle 57 ruumista. Tämän jälkeen elämä alkoi voittaa, mutta vielä kesäkuussa Sulkalaan tuotiin ensin yhdeksän ja sen jälkeen vielä kaksi hevoskuormaa sairaita. (2)

Nälkään kuolleiksi merkittiin Haapavedellä syksyn 1867 ja vuoden 1868 aikana vain kaksi henkeä - edellä mainittu Manna Pyöriän vaimo Liisa huhtikuussa 1868 ja mökinmies Abel Johansson eli Aapeli Juhonpoika Mylly 46 vuoden iässä toukokuussa 1868. Vainajien joukossa on kuitenkin useita, joiden kuolinpaikaksi on Haapaveden sijasta merkitty jokin toinen paikkakunta, esimerkiksi Kuopio, Leppävirta tai Suonenjoki. Mahtuupa mukaan myös yksi Norjassa ja yksi Viipurissa kuollut. Epäilemättä nälkä uuvutti kesken kerjuumatkan myös osan heistä. (26)

22.3.1868 Haapavedellä siunattiin 10 vainajaa,
joista kuusi oli alle 15-vuotiaita ja seitsemän on merkitty kuolleeksi työ- tai vaivaishuoneella.
Kuva: Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1861-1870


Ennen nälkäkuolemaa ehättivät erilaiset kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti, hivutustauti ja pöhötys. Kerjäläiset levittivät tauteja mukanaan, eivätkä taudit säästäneet ketään. Vaikka työhuoneiden tarkoitus oli hyvä, ne koituivat monen kohtaloksi, sillä työhuoneiden asukkaista kuoli yli puolet. Eivätkä keinot sairaiden hoitoon olleet kovin tehokkaat - Sulkalan sairashuoneella niin sanottuna ylilääkärinä taisteli tauteja vastaan entinen aliupseeri Nikkilä ja apulaisenaan Maria Mannerström. Aseinaan heillä oli pari tärpätti- ja etikkapulloa, sillä muita lääkkeitä ei nälkäkevään aikana sairashuoneelle ostettu. (2, 3)

Vuonna 1868 Haapavedellä oli 4500 asukasta. Yhden talven aikana nälkä ja taudit veivät hautaan 737 henkeä, joista talollisia oli 217 henkeä ja tilatonta, köyhempää väkeä 520 henkeä. Haapavedellä kuolleisuus oli kaikista Suomen kunnista kuudenneksi suurin. Lähiseudun muita katastrofikuntia olivat muun muassa Kärsämäki, Sievi ja Haapajärvi. (1)

Haapaveden opiston entinen rehtori Leino Pentzin kirjoittaa: "Mutta pitkänkin talven jälkeen koitti kesä. Lumi alkoi sulaa, ja maahan ilmestyi pälviä. Sairashuoneiden ovet avattiin, ja raitis ilma tuuletti taudinpesiä. Sanottiin, että pöhötys alkoi sairaissa sulaa ja pullistelevat mahat laskeutuivat. Muutos parempaan päin oli nopeampi kuin kukaan uskalsi odottaa. Sulkalan sairashuoneelle oli hätäaputöinä tilattu viisikymmentä ruumisarkkua, mutta puolet niistä jäi käyttämättä." (2)

Vuonna 1963 Haapaveden seurakunta pystytti
muistomerkin nälän uhreille



Lähteitä ja lisää lukemista:


  1. Häkkinen, Antti & Ikonen, Vappu & Pitkänen, Kari & Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi - Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo, 1991.
  2. Pentzin, Leino: 1867-68 Katovuodesta Haapaveden pitäjässä. Teoksessa Jouko - Pohjois-pohjalaisen osakunnan kotiseutujulkaisu II. Helsinki, 1914. 
  3. Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868. Helsinki, 1986.
  4. Haapavesi ennen ja nyt I, toim. K. A. Ruokonen. Lahti, 1948.
  5. Oulun Wiikko-Sanomia, 30.6.1860 nro 26
  6. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.4.1864 nro 14
  7. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.6.1865 nro 24
  8. Oulun Wiikko-Sanomia, 1.7.1865 nro 26
  9. Oulun Wiikko-Sanomia, 3.6.1865 nro 22
  10. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.9.1865 nro 36
  11. Oulun Wiikko-Sanomia, 23.9.1865 nro 38
  12. Oulun Wiikko-Sanomia, 21.10.1865 nro 42
  13. Helsingfors Dagblad 2.1.1866 nro 1
  14. Oulun Wiikko-Sanomia, 27.1.1866 nro 4
  15. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.2.1866 nro 7
  16. Ilmarinen, 1.2.1867 nro 5
  17. Suomalainen Wirallinen Lehti, 9.7.1867 nro 55
  18. Oulun Wiikko-Sanomia, 10.8.1867 nro 32
  19. Oulun Wiikko-Sanomia, 16.11.1867 nro 46
  20. Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)
  21. Oulun Wiikko-Sanomia, 18.5.1867 nro 20
  22. Suomalainen Wirallinen Lehti, 20.2.1868 nro 22
  23. Pietari Päivärinta: Kanttilaiset
  24. Vilu viljan pelloilta vei - Nälkävuodet 1867-1868 Ylivieskassa
  25. Haapaveden srk, rippikirja 1862-1869, Mieluskosken kylä nro 42 Pyöriä (kuva 327)
  26. Haapaveden srk, kuolleiden ja haudattujen luettelot (1861-1870) IIIGl4:3




sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Haapaveden opiston synty


Tilasin Oulusta pinon papereita luettavaksi kansallisarkistoon, ja jotta painoraja täyttyisi, tilasin saman tien ison erän. Papereiden joukossa oli Haapaveden opiston opiskelijoiden kirjoittamia aineita. Ilmeisesti opiston vastaanotto ei ollut järin sydämellinen, sillä eräs vuosina 1899-1900 ja 1909-1910 opistolla opiskellut henkilö kirjoittaa seuraavasti:

Kotimökissä poikaressuna. Kunnankokouksesta tulee naapureita kertoen siellä olleen kysymyksessä jonkun koulun perustaminen. Sitä varten kuului "Relanteri" talonsakin lahjoittaneen. Kovastihan sitä oli vastaanpantu, mutta kuitenkin se oli päätetty perustaa. Sitten siellä oli joku maisteri latissut sivistyksestä ja koulujen tarpeellisuudesta. Niin kuin mokomia ei ennestään olisi. Silloin oli näet kaksi kansakoulua, niistäkin toinen yksityinen. Naiskäsityökoulu myös taisi olla.

Kirjoitusten joukossa oli mielenkiintoisia tarinoita, joita lisäilen aina välillä myös tänne blogiin.


Lähde: Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

The Fourth of July


Vuonna 1776 Pohjois-Amerikassa oli pitkin talvea ja kevättä keskusteltu kolmentoista englantilaisen siirtokunnan irrottautumisesta emämaasta Britanniasta. Kanta itsenäistymiseen oli kaikkea muuta kuin selvä, mutta tavoitteena oli, että itsenäisyysäänestys olisi yksimielinen. Vielä äänestyspäivänä tilanne oli kuitenkin täpärä. Kun kaikkien siirtokuntien edustajat olivat äänestäneet, Pennsylvanian viisihenkinen delegaatio odotti vielä yhden jäsenensä, John Mortonin päätöstä.

John Mortonin terveydentila oli kaikkea muuta kuin vakaa, joten oikeuden annettiin käydä armosta ja Morton sai antaa äänensä. Äänet itsenäistymisen puolesta ja vastaan olivat jakautuneet 2-2, joten John Mortonin kanta olisi ratkaiseva. Itsenäistyisivätkö siirtokunnat? Morton tiesi, että valinta johtaisi hänet joko kunniaan tai hirsipuuhun. Siitä huolimatta hän oli varma päätöksestään - 4. heinäkuuta 1776 syntyi Amerikan Yhdysvallat.

Vain vähän aikaa äänestyksen jälkeen John Morton sairastui ankaraan kuumetautiin. Huhtikuussa 1777 hän kuoli.

John Mortonin allekirjoitus Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa.
Yläpuolella Benjamin Franklin, alapuolella George Clymer.
Kuva: Wikimedia Commons

Kuka oli John Morton ja miten hän liittyy blogin aihepiiriin? John Mortonin isoisän isä oli savolainen kaskitalonpoika Martti Marttinen. Martti Marttisen kotipaikasta ei ole täyttä selvyyttä, mutta sitkeän käsityksen mukaan se olisi ollut Rautalampi. Siirtolaisuusinstituutin tietokanta tarjoaa vaihtoehdoksi Koikkalan kylää Juvalla. Olipa paikka mikä tahansa, Martti Marttinen siirtyi Savosta ensin Pohjanlahden toiselle puolelle Ruotsiin Värmlantiin ja sieltä kolmekymppisenä Uuteen Ruotsiin, Delawaren siirtokuntaan. Mukana seurasivat vaimo ja 8-vuotias poika Martti Marttinen nuorempi. Martti Marttinen nuorempi vartttui ja raivasi itselleen oman tilan. Hän avioitui suomalaissyntyisen naisen kanssa ja sai kymmenen lasta. Yksi heistä oli Johan Marttinen eli John Morton, josta sittemmin tuli itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen, neljännen polven amerikkalaisen John Morton nuoremman isä.

Samaan aikaan Suomessa Marttisen suku pakeni jatkuvia venäläisten tihutöitä ja ryöstelyjä. Tarvittiin myös lisää elintilaa - kaskea raivattiin ja parempia metsästys- ja kalastusmaita etsittiin. Suku levittäytyi kohti pohjoista. Tälle ajalle kirkonkirjat eivät ulotu, mutta moderni geneettinen sukututkimus auttaa selvitystyössä.

1700-luvulla Marttisen suku päätyi Rantsilaan Lungin tilalle ja sieltä vuoden 1740 tienoilla Haapavedelle. Haapavedellä perheen isä, vuonna 1677 syntynyt Martti Martinpoika eli Mårten Mårtensson asettui perheineen asumaan Haapajärven kylään Alatalon tilalle. Hänen vaimonsa oli vuonna 1684 syntynyt Maria Niilontytär eli Maria Nilsdotter.

Martti Martinpoika eli Mårten Mårtensson Alatalo Haapaveden rippikirjassa 1754-1761.
Kuva: Digitaaliarkisto


Haapavedellä Alatalon tiloja 19 ja 26 asuttaneet perheen pojat Martti ja Niilo jatkoivat sukua. Perheet olivat suuria - Martilla lapsia oli seitsemäntoista ja Niilolla kolmetoista. Suurta oli myös lapsikuolleisuus, joka kuritti varsinkin Niilon perhettä. Kolmentoista lapsen joukossa oli peräti kolmet kolmoset, mutta koko katraasta selvisi aikuisikään vain kolme lasta. Siitä huolimatta näiden kahden pojan jälkeläisiä on tähän päivään mennessä kertynyt satoja, jopa tuhansia. Jo kolmannessa sukupolvessa tulevat mukaan tyypilliset Haapaveden ja ja Pyhäjokialueen sukunimet, kuten Haapakoski, Laukka ja Koskenkorva.

Sukututkimusohjelma Geni osaa kertoa, että vuonna 1677 syntynyt Martti Martinpoika Lungi eli Alatalo on isoisäni kahdeksan sukupolven takaa. Koska jälkeläisiä on näinkin paljon, jostakin epäilemättä löytyy läheisempiäkin sukulaisia ja vieläpä suoraan alenevassa mieslinjassa.


Lähteitä ja lisää lukemista:
Riitta Maria Heino: John Morton - suomalaiset juuret
Olavi Koivukangas:
John Morton - suomalaisen siirtolaisen jälkeläinen ratkaisi Yhdysvaltain itsenäistymisen
The John Morton project

Digitaaliarkiston lähteet:
Haapaveden seurakunta, rippikirja 1754-1761, sivu 39
Haapaveden seurakunta, rippikirja 1754-1761, sivu 40

tiistai 17. tammikuuta 2017

Wanhaa woimaa


Weteraanimoottorikerho Wanhan Woiman järjestämät valtakunnalliset veteraanikonepäivät on vuosittainen kesätapahtuma entisessä kotikaupungissani Oulaisissa. 

Kotiseutuyhdistys ja sukututkijat ovat perinteisesti olleet mukana tapahtumassa, ja erinäisten sattumusten kautta päädyin kokoamaan sukututkijoiden osastolle videoesityksen Oulaisista ja lähiseuduilta Amerikkaan suuntautuneesta siirtolaisuudesta.

Tässä blogissa joudun tyytymään hieman riisuttuun versioon alkuperäisestä, sillä tekijänoikeussyistä ei esitykseen voi blogissa liittää musiikkia. Kokosin kuitenkin esitykseen kuuluvasta musiikista Youtube-soittolistan, joka on kuunneltavissa täällä. Käynnistä siis soittolista ja palaa mainosten päätyttyä blogiin. Myöskään alkuperäinen ajastus ei toimi, joten diat kannattaa itse vaihtaa nuolinäppäintä klikkaamalla.

Lisäys: Sain kuulla, että Explorer-selaimessa diat vaihtuvat vain itse diaa klikkaamalla. Chrome-selaimessa dian voi vaihtaa sekä nuolinäppäintä että diaa klikkaamalla.









lauantai 3. joulukuuta 2016


Historiallinen kuvaus Kajaanin läänistä, osa 2


Keväällä aloitin suomentamaan Eric Castrénin maisterintyötä Historisk och oeconomisk beskrifning öfver Cajanaborgs-län eli Historiallinen kuvaus Kajaanin läänistä. Tarina jatkuu jälleen muutaman sivun verran, suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Työssä mainitusta talonpoikien johtajasta Vesaisesta voi lukea muun muassa täältä. Suuren suuresta Daniel Cajanuksesta puolestaan löytyy artikkeli Wikipediasta.

Daniel Cajanus
Wikimedia Commons

Tämän läänin talonpojat ovat enimmäkseen työteliäitä ja ahkeria toimissaan. Sama koskee karjalaisia talonpoikia ja savolaisia, ei pelkästään elannon vaan myös melko läheisesti suomen kielen murteen ja lausunnan osalta. Myös vaateparsi on samankaltainen sillä erotuksella, että Kajaanin talonpojat käyttävät kaulaliinaa, toiset taas eivät. Tällä seudulla talonpojat käyttävät karjalaisten tapaan tavallisia suku- ja lisänimiä sukupolvesta toiseen. Toisin paikoin he kuitenkin eroavat savolaisista ja karjalaisista ja muistuttavat enemmän muita pohjalaisia. Talot ovat sieviä ja puhtaita, ruoka ja vaatteet kohtuullisia. Lisäksi ovat he viattomia, rakastavia, rehellisiä ja kohteliaita toisilleen, suopeita, hyviä ja vieraanvaraisia tuntemattomille. He ovat aina olleet uskollisia ja kunnioittaneet esivaltaa ja osoittaneet rakkautta sielunpaimenilleen.

Kooltaan he ovat kohtalaisia (a) mutta silti vahvoja ja erityisen kepeitä ja ketteriä, minkä voi nähdä varsinkin siitä, miten vaivattomasti he liikkuvat suksilla.

Vihan vuosina, jolloin he joutuivat kurittomien naapureittensa häirinnän kohteeksi, ovat varsinkin rajaseutujen talonpojat monituisia kertoja todistaneet miehuutensa ja taistelukykynsä tunkeutumalla useita kertoja rajan yli Venäjälle. Todisteena tästä voidaan esittää yhdeksänkymmenen talonpojan merkillinen sotaretki, kun he Pietarin päivän vastaisena yönä vuonna 1589 hyökkäsivät Venäjälle ja suurella voimalla valloittivat Kantalahden kaupungin eli Kuolan. Tämä oli kuningas Juhana III:lle niin suuresti mieleen, että kirjoitti hän talonpoikien johtajalle Vesaiselle, joka oli vahva ja riuska mies, ja pyysi, että saisi nähdä tämän ja jollakin tavoin osoittaa kunnioitustaan. Ja kun Vesainen vuotta myöhemmin lyötiin Venäjällä, hänen korkea-arvoisin kuninkaallinen majesteettinsa lähetti leskelle lahjoituksen sekä myönsi tälle verovapauden tilastaan. Vesaisen jälkeen suomalaisten päällikkönä toimi Clemens Erichsson tästä läänistä. Hänet on kuningas Kaarle IX maininnut ja palkinnoksi väsymättömästä uskollisuudesta ja miehuudesta on hänelle kunnianosoituksia lahjoittanut. Samassa yhteydessä hänen kuninkaallinen majesteettinsa kuuli päällikön mitä nöyrimmän pyynnön ja antoi suostumuksensa Kajaanin linnan perustamiselle (b). Vuonna 1656 nämä Kajaanin asukkaat myös kolmesti löivät kappaleen venäläisten tuhatsatapäisestä joukosta ja ryöstivät kaksi lippua, jotka vuonna 1659 lähetettiin Göteborgiin ja siellä valtiopäivillä mitä kunniakkaimmin esitettiin kuningas Kaarle Kustaalle muistoksi (c). Ei myöskään näiden seutujen naisväki ole vanhoina aikoina antanut vihollisen julmuuksien pelottaa itseään, vaan miehenpuolten tavoin ovat he osallistuneet sotaretkille, joista kansan keskuudessa vieläkin kerrotaan.

Ryöstöistä ei näillä main paljon kuule ja ovat aitat ja varastot varsinkin syrjäseuduilla lähes yksinomaan vailla minkäänlaisia lukkoja. Ei kansa myöskään ole toisen tavaralle erityisen persoa.

Osa rahvaasta hallitsee runon loihdinnan ja laulannan, ja näitä nokkelia ja uskomattoman taidokkaita sekä kekseliäitä runoja, joita kansa aika ajoin laulaa, voisi tässä todistaa, elleivät nämä sivut olisi muuhun aiottu. Pakanuuden ajalta on kansaan juurtunut myös monennäköistä taikauskoa ja tapaa, joiden jäänteitä on vielä paikoin nähtävissä ja joista tässä työssä tuonnempana kerrotaan.

***

(a) Paltamon entinen kirkkoherra JOHAN CAJANUS kertoo käsikirjoituksessa säilyneessä läänin kuvauksessa, että täällä on ennen muinoin elänyt kookas kansa, joiden hän katsoo olleen suuren Kaleva-jättiläisen jälkeläisiä. Cajanus kuitenkin todistaa, etteivät tuon kansan lapset ja lasten lapset ole sellaisiin mittoihin yltäneet. Myöskään uudemmilta ajoilta ei ole tiedossa, että seudulla olisi erikoisen suuria, muita kuin suunnattoman suuri Daniel Cajanus, joka jokunen vuosi sitten on Hollannissa kuollut. Hänen sanotaan olleen 3 kyynärää ja 3 ½ korttelia pitkä. Cajanuksen vanhemmat olivat vain kohtalaisia kooltaan, eikä muukaan suku ole ollut poikkeuksellisen suurta. Ja mitä kasvatukseen tulee, ei se millään tapaa ollut erikoista tai muusta poikkeavaa.

(b) Vertaa mainittua kirkkoherra Cajanuksen käsikirjoitusta.

(c) Tästä kerrotaan edellä mainitun kirkkoherra J. Cajanuksen tarkastuksessa, Marian ilmestymispäivänä vuonna 1701, jota säilytetään Turussa tuomiokapitulin arkistossa ja jonka yhdessä muiden samassa paikassa säilytettyjen sekä tässä työssä käytettyjen asiakirjojen ohella on minulle suosiollisesti noutanut konsistorin notaari, herra maisteri ABR. FROSTERUS.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Hätämaan tietäjän esipolvet


Lupaamani tiedot Hätämaan tietäjän esipolvista ovat valitettavasti jääneet työkiireissä taka-alalle. Kun työn alla oleva urakka valmistuu pian vuodenvaihteen jälkeen, riittää aikaa jälleen myös blogille.

Vaikka Hätämaan tietäjä eli Juho Aaponpoika Luomajoki yhdistetään Piippolan Leskelään, hänen sukujuurensa ovat suurelta osin Haapavedellä, erityisesti Ainalin kylässä. Toki esivanhempien joukosta löytyy myös poikkeuksia - Luomajoen äidinäiti oli lähtöisin Paavolasta, isänisä Pulkkilasta ja isänäidinpuoleinen isoisoisä oli paljon maailmaa nähnyt ruotusotilas, joka oli siirtynyt Haapavedelle Savosta.

Koska Juho Luomajoen perheessä oli yhteensä kaksitoista lasta, sukua epäilemättä on sisarusten kautta Haapavedellä vielä nykypäivänäkin.

***

Vanhemmat:
Aappo Heikinpoika Tuomaala 
(myöh. Leppioja, Savikoski, Luomajoki)
s. 21.4.1818 Haapavesi.
Fredrica Juhontytär Luomajoki o.s. Junno
s. 10.2.1821 Haapavesi.

      Lapset:
      Heikki, s. 21.6.1842 Haapavesi
      Juho, s. 11.12.1843 Haapavesi.
      Aappo, s. 1.12.1845 Haapavesi
      Jaakko, s. 15.11.1847 Haapavesi
      Fredrika, s. 6.11.1849 Kärsämäki
      Maria Lovisa, s. 4.1.1852 Kärsämäki
      Anna Kaisa, s. 21.5.1854 Kärsämäki
      Greta Liisa, s. 5.7.1856 Kärsämäki
      Matti, s. 24.10.1858 Kärsämäki
      Kaisa, s. 29.10.1860 Kärsämäki
      Maria, s. 12.10.1862 Kärsämäki
      Antti, s. 4.12.1864 Haapavesi

Juho Aaponpoika Luomajoen vanhemmat Aappo Heikinpoika ja Fredrica Juhontytär olivat molemmat Haapavedeltä Ainalin kylästä. Heidän kotinsa olivat vain viitisen kilometrin päässä toisistaan – isän koti oli Leppiojan tilaan nro 19 kuuluvassa Tuomaalassa, äidin koti Junnon tilalla nro 6, Korkattijärven rannalla.

***

Isän vanhemmat:
Heikki Heikinpoika, s. 7.10.1779 Pulkkila
Maria Juhontytär, s. 25.10.1785 Haapavesi 


Isänisän Heikki Heikinpojan juuret johtavat Pulkkilaan, mistä hän siirtyy Haapaveden rippikirjaan 1812–1818. Sopiva perhe löytyy Pulkkilasta Sipolan kylältä, Isoahon torpasta.

Isänäiti Maria Juhontytär puolestaan asui koko ikänsä Haapavedellä. Hän syntyi vuonna 1785 Ainalin kylässä Pahojan eli Karitsanmaan tilalla. Hänen vanhempansa olivat Juho Ristonpoika Pahoja, s. 25.12.1755, ja Regina Matintytär, s. 15.5.1757. Myös he olivat molemmat syntyisin Haapavedeltä - Juho Ahonvieren sotilastorpasta Haapajärven kylästä ja Regina Haapajärven kylästä Nevalanmäeltä, Pietilän tilalta. Juhon isä Risto eli Christer Wijkman oli Savosta Haapavedelle siirtynyt ruotusotilas, joka oli osallistunut rykmenttinsä kanssa Ruotsin-retkelle, linnoitustöihin Helsingissä ja Espoossa sekä Pommerin sotaan.

***

Äidin vanhemmat:
Juho Jaakonpoika Junno, s. 23.7.1784 Haapavesi
Maria Juhontytär Junno o.s. Moisa, s. 3.2.1792

Äidinisä Juho Jaakonpoika Junno vietti lapsuutensa Ainalissa Korkattijärven rannalla, Junnon tilalla nro 6. Hänen vanhempansa olivat Jaakko Juhonpoika, s. 14.3.1763, ja Carin Matintytär Kääriä, s. 30.4.1761, jotka molemmat olivat kotoisin Ainalin kylästä Karhukankaan suunnalta. Äidinäiti Maria Juhontytär muutti Haapavedelle vuonna 1812 Paavolasta, Luohualta, Moisan tilalta nro 20. Tietoja Marian aiemmista vaiheista en löytänyt.

Äidinpuoleiset sukujuuret johtavat myös Karhukankaan Koskela-sukuun, joka on teettänyt Hätämaan tietäjä -kirjasta uuden painoksen. Sukuseuran kautta tilattavissa olevaan kirjaan on koottu paljon aikalaisten muistelmia Luomajoesta sekä hänen näyistään ja parannuskeinoistaan.