maanantai 28. joulukuuta 2015

Lapsikauppaa


Flunssa kaatoi sängynpohjalle ja sai pyörtämään päätöksen keskittyä loppuvuoden ajan pelkästään töihin.

Päättömän nettisurffailun tuloksena löytyi vihje viattomien lasten päivänä pidetyistä köyhäinhuutokaupoista. Huutolaisuus ilmiönä oli toki tuttu, mutta tähän päivämäärään en sitä osannut yhdistää.

Wikipedia kertoo:
Huutolaisuus oli Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Lasten lisäksi saatettiin myydä myös vanhuksia, sairaita tai vammaisia.
Huutokauppa järjestettiin perinteisesti viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Järjestelmä oli Suomessa yleinen varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, kunnes se lopetettiin virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä. Tästä huolimatta viranomaiset järjestivät huutokauppoja vielä 1930-luvulla, koska lain valvonta oli lähes olematonta. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.

Arkistojen kaivelu paljasti, että Ylivieskassa järjestettiin lapsihuutokauppa vuonna 1865.

...turvattomat lapset päätettiin myytäväksi vähemmän vaativalle...
Kuva: Digitaaliarkisto

Kärsämäellä puolestaan oli Oulun Wiikko-Sanomien mukaan vuonna 1864 "rahalla elätettäviä lapsia" monta kymmentä.

Toisin kuin Wikipedia kertoo, köyhäinhuutokaupat järjestettiin ainakin Oulussa 29. joulukuuta. Lehti-ilmoituksen mukaan vuonna 1887 huutokauppa oli jo tavanmukainen.

Tavanmukainen köyhäinhuutokauppa pidettiin 29. joulukuuta Oulussa.
Kuva: Kansalliskirjasto / 8.1.1887 Helsingfors Dagblad no 6

Ja toki näin olikin, sillä jo vuonna 1866 pidetyssä köyhäinhuutokaupassa myytiin yhteensä
63 henkeä, joiden hoidosta seurakunta maksoi 4672 markkaa.

13.4.1867 Oulun Wiikko-Sanomia no 15
Kuva: Kansalliskirjasto
Lähteet:
Wikipedia
Digitaaliarkisto / Ylivieskan kirkon ja kappelikokousten pöytäkirjat 1854-1891
Kansalliskirjasto / Oulun Wiikko-Sanomia no 16 / 23.4.1864
Kansalliskirjasto / Helsingfors Dagblad no 6 / 8.1.1887
Kansalliskirjasto / Oulun Wiikko-Sanomia no 15 /13.4.1867

Lue lisää:
Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa
Teuvo Pakkala: Elsa

torstai 24. joulukuuta 2015

Joulupäivän kinkunsulatusjumppaa


Ei ole maamme rikasta jaloista metalleista. Köyhää on niistä vuoriperämme, köyhiä muinaislöytömme naapurimaihin verraten. Mutta rahvas ei ole tyytynyt tähän kolkkoon todellisuuteen. Se arvelee maan kätkevän suuren määrän luoksepääsemättömiä aarteita, ja missä ikinä maaseudulla liikut, kertoo se sinulle tarinoita kätketyistä aarteista, hopealla ja kullalla täytetyistä, kattiloista joissa unissa joskus ilmoitetaan tahi joitten paikan juhannusöin palava sininen liekki - aarnivalkea - ilmaisee. Mielikuvituksellaan on se täyttänyt niillä tuhannet järvemme saarineen, kuohuvat koskemme ja vuoriemme rotkot, ja jos kaikki nämä aarteet joskus saataisiin päivän valoon, niin kohoaisi maamme varmasti Euroopan rikkaimpien joukkoon. Mutta toivoa sellaista on turhaa, sillä aarteet ovat milt'ei aina niin voimakkailla "kiroilla" tahi "uhreilla pantuja", että tavallisen kuolevaisen on mahdoton päästä niihin käsiksi.

Näin kirjoitti Kotiseutu-lehti vuonna 1909. Jos joulukinkku painaa vatsassa ja pieni sulattelujumppa tekisi terää, samaisesta Kotiseutu-lehdestä löytyy joulupäivälle hyvä vinkki, joka sopii varsinkin Haapavedellä asuville.

Haapaveden Mustikkamäellä on Pellikan talon kujan pielessä iso, terävähuippuinen kivi. Sen alle on kätketty aarre, jonka saapi se, joka alastonna seisoo päällään kiven huipulla joulusaarnan ajan.

Pellikan talo löytyy helposti Karttapaikasta. Sääennuste puolestaan lupaa Haapavedelle joulupäiväksi räntäsadetta ja kolmea lämpöastetta. Joulusaarnakin on nykyisin kohtuullinen kestoltaan, joten esimerkiksi päälläseisontaan harjaantunut joogaharrastaja voisi tällaisena kasvihuonetalvena hyvinkin selviytyä vaatimuksista ilman pahoja paleltumia.

Jos aarteenetsintä alkaa kiinnostaa enemmänkin, Yle uutisoi jokin aika sitten Kainuun alueen aarretarinoista laaditusta kartasta, jonka mukaan voi lähteä etsimään kattilallista hopeaa.

Itse lomailen joulunpyhät ja keskityn välipäivinä pankkiryöstöön. Urakan valmistuttua loppiaisen jälkeen palaan taas blogin pariin ja kirjoitan Ivalon kultaryntäyksestä.

Rauhallista joulua!


Joulukukka naapurin kukkapenkissä 19.12.

Lähteet ja lue lisää:
Sanomalehtiarkisto, Kotiseutu 1909
Ylä-Kainuun tarinakartasto
Yle: Kattilallinen hopeaa ja muita aarretarinoita

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Varkaita Oulaisten kirkossa


Lokakuun lopulla illat ovat pitkiä ja pimeitä, päivä valkenee myöhään, eikä 1860-luvulla maalaispitäjän syksyisillä teillä ollut varmasti montakaan kulkijaa. Kukaan ei myöskään huomannut kirkkomaalla odottelevaa hevosta eikä kirkon ikkunoissa häilyvää valoa. Kun aamu valkeni ja suntio aloitti työpäivänsä, Oulaisten kirkossa odotti järkytys. Varkaat olivat yön aikana tyhjentäneet kirkosta lähes kaiken irtaimiston.

Lokakuun 21:nnen vastaisena yönä vuonna 1863 Oulaisten kirkkoon murtauduttiin. Ryöstösaalis oli melkoinen, ja se teki taatusti suuren loven köyhän seurakunnan tileihin. Saaliiksi ryöstäjät saivat
  • kaksi messinkistä, kahdeksanhaaraista kynttiläkruunua, joista toinen painoi kaksi leiviskää ja toinen puolitoista leiviskää
  • messinkisen, kaksihaaraisen kynttilänjalan, joka painoi kuusi naulaa
  • messinkilevystä valmistetun kynttilänjalan, joka painoi kolme naulaa
  • kaksi messinkilampettia, jotka molemmat painoivat kaksi naulaa
  • tinasta valmistetun kastemaljan, joka painoi vajaat kaksi naulaa
  • vanhahkon, neljä kyynärää pitkän kilpikankaisen alttariliinan
  • kaksitoista kyynärää pitkän, hapsukoristeisen kambrikkiliinan
  • kambrikista valmistetun messupaidan vuodelta 1836
  • vanhahkon, kaksikymmentä kyynärää pitkän palttinaliinan
  • uudenveroisen, kaksikymmentä kyynärää pitkän kambrikkiliinan sekä
  • vanhan kambrikista valmistetun papin kaavun.
(Leiviskä ja naula ovat ennen metrijärjestelmää käytettyjä painomittoja. Nykyisen metrijärjestelmän mukaan leiviskä on 8,5 kiloa ja naula 425 grammaa. Kyynärä puolestaan on 59,4 senttiä.)


Luetteloa ryöstösaaliista
Kuva: Digitaaliarkisto

Kun rikosta päästiin päivänvalolla tutkimaan, kirkkomaalta löytyi hevoskärryjen jälkiä. Samana yönä oli nähty mustalaisjoukko matkaamassa kohti Haapajärven eli nykyisen Haapaveden kappelia. Näin ollen epäilyt oli helppo kohdistaa kiertolaisiin. Muistissa olivat vielä ajat, jolloin romanit määriteltiin irtolaisiksi ja heidät oli otettava kiinni, toimitettava kuulusteltavaksi ja passitettava pakkotyöhön.

Ryöstöä puitiin käräjillä pitkään, mutta ratkaisua ei syntynyt. Kirkonkokouksissa ryöstöä ei mainittu sen koommin sanallakaan, joten ilmeisesti asia jätettiin maallisen oikeuden hoidettavaksi. Toki seuraavina vuosina kirkon murheena alkoivat jo olla nälkävuosien jyvälainoihin ja lainamakasiiniin liittyvät huolet.

Ryöstösaalis oli ja pysyi kateissa. Vasta aikojen päästä Oulaisten ja Haapaveden väliltä, Mieluskylän metsistä löytyi kätkö, johon oli piilotettu kynttiläkruunun osia. Ehkä ryöstäjät olivat pilkkoneet kynttiläkruunun paloiksi, sulattaneet ja myyneet eteenpäin vähän kerrallaan. Pienellä paikkakunnalla yksittäisten henkilöiden rikastuminen tuskin olisi jäänyt huomaamatta, joten on oletettavaa, että varkaat olivat muualta tulleita. Koska saalis oli kätketty lähistölle, ryöstäjien oli kuitenkin säännöllisesti käytävä paikkakunnalla.

Uutinen Vasabladetissa 28.11.1863
Kuva: Sanomalehtiarkisto

Noihin aikoihin kirkkoja ryöstettiin aika yleisiseti. Seuraavana kesänä varkaat iskivät Kärsämäen kirkkoon, mutta siellä he tyytyivät syömään kirkon ehtoollisleivät ja juomaan ehtoollisviinit. Vaivaisukkoja ja keräystukkeja rikottiin ja ryöstettiin niin paljon, että ajan mittaan ne vähitellen katosivat. Oulaisten kirkon ryöstö oli kuitenkin harvinaisen törkeä, ja siitä uutisoitiin laajalti. Ensimmäisenä tiedon sai sanomalehti Vasabladet, jonka kautta uutinen levisi sen ajan vielä harvalukuisiin lehtiin Helsingfors Dagbladetia myöten.



Lue lisää ja lähteet:
Sanomalehtiarkisto: Vasabladet 28.11.1863 (nro 48)
Niilo Räsänen: Oulaisten pitäjän historia
Panu Pulma: Suomen romanien historia

torstai 10. joulukuuta 2015

Jean Sibelius ja Vihanti


Muutama päivä sitten liputettiin Jean Sibeliuksen kunniaksi. Vaikka Sibelius itse syntyi Hämeenlinnassa ja vietti siellä koko lapsuutensa, hämärä muistikuva kertoi, että Sibeliuksella olisi juuria myös Pohjois-Pohjanmaalla. Pikainen googletus tuotti lukuisia sukututkimuksia, jotka paljastivat muistikuvan oikeaksi.

Jean Sibeliuksen äiti Maria Charlotta oli omaa sukua Borg, jonka isä Gabriel Gabrielinpoika Borg syntyi Vihannissa 23.10.1797. Sibeliuksen isoisän, Gabrielin vanhemmat olivat puolestaan Gabriel Kaarlenpoika Borg, joka syntyi Pyhäjoen Pohjankylässä Kiiskilän tilalla 7.8.1758 ja Maria Gustava Chydenius Kokkolasta. Gabriel-isä toimi Vihannin kappalaisena vuodesta 1793, jolloin perhe asui Vihannin pappilassa, Pehkosen eli Pehkolan tilalla nro 13.

Jean Sibeliuksen isoisän isän kastemerkintä.
Carl Borgin ja Catharina Ruthin poika Gabriel syntynyt 7.8.1758 Pyhäjoella, kummeina Gabriel Stårck ja vaimo Anna Maria Wenander, Alexander Magnus Wång, Margareta Zimmerman, Tuomas Parlin ja vaimo Anna Matintytär.
Kuva: Digitaaliarkisto

Vaikka voisi kuvitella, että kappalaisen lapsen kummeiksi olisi valikoitunut ylempien säätyjen edustajia, Gabrielin kummit olivat kaikki talonpoikaisia. Kummien luettelo on pitkä, mutta kummit ovat lukkarin poikaa lukuun ottamatta todennäköisesti läheisiltä tiloilta. Tuskin Vihannissa edes oli papin lisäksi muita säätyläisiä 1700-luvun lopulla.

Jean Sibeliuksen isoisän kastemerkintä.
Gabriel Borgin ja Maria Gustava Chydeniuksen poika Gabriel syntynyt 23.10.1797. Kummeina Heikki Samulinpoika Junnila ja vaimo Riitta Samulintytär, Tapani Juhonpoika Alaperet ja vaimo Anna Matintytär, Taneli Juhonpoika Saarela ja vaimo Valpuri Antintytär, Juho Matinpoika Alaperet ja vaimo Maria Olavintytär, nuorukainen (lukkarin poika) Petter Johan Kiljander, Liisa Heikintytär Junttila, Kustaa Niilonpoika Mustakangas ja Beata Juhontytär Korsu.
Kuva: Digitaaliarkisto

Gabrielin syntymän aikaan perheessä oli seitsemän lasta, joista vanhin veli Karl Jakob oli jo ylioppilas. Vuonna 1807 Gabrielin äiti Maria Gustava Chydenius kuoli pilkkukuumeeseen, ja hänet haudattiin Vihannin kirkkomaalle. Isä meni uudelleen naimisiin, ja perheeseen syntyi vielä yksi poika. Vuonna 1819 Gabriel-isä siirtyi kirkkoherraksi Saloisiin, ja koko perhe muutti Vihannista Saloisten pappilaan. Tässä vaiheessa perheen vanhimmat lapset olivat jo ylioppilaita ja opiskelivat Turussa. Vihannin kappalaiseksi tuli vuorostaan perheen vanhin poika Karl Jakob Borg.

Borgin perhe Vihannin rippikirjassa 1794-1800.
Kuva: Digitaaliarkisto

Vaikka Borgin suvulla on vahvat juuret erityisesti Pyhäjoella, perheen pojat päätyivät yksi kerrallaan pappisuralle ja hajaantuivat eri puolille Suomea. Vielä nykyään sen jäsenet vaikuttavat kulttuurin eri aloilla.


Lähteet:

 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Itsenäisyyspäivään kuuluu luonnollisesti sotahistoria, johon en ole erityisemmin perehtynyt. Uteliaisuudesta kuitenkin tilasin muutama vuosi sitten isoisieni kantakortit. Kantakorttien tilaamiseen löytyy selkeät ohjeet arkistolaitoksen nettisivuilta.

Kun kantakortti saapuu postissa, voi ryhtyä tulkitsemaan kantakortin merkintöjä ja selaamaan sotapäiväkirjoja. Ohjeet löytyvät täältä.

Äskettäin avatusta Sotasampo-portaalista voi kätevästi tutkia aikajanan avulla niin tapahtumia, henkilöitä kuin kuvia.

Tukkityömaa Uhtualla jatkosodassa

tiistai 1. joulukuuta 2015

Pakolaisena omassa maassa


Kiivaana jatkuva keskustelu turvapaikanhakijoista ja pakolaisista palautti mieleeni esi-isäni Seppä-Jaakon, joka pakeni 1700-luvun alkupuolella isovihan kauhuja Ruotsiin, Pohjanlahden toiselle puolelle Bjärtrån pitäjään. Kolmisen vuotta kestäneen pakomatkan jälkeen Jaakko palasi Pyhäjoelle, asettui Maijalan tilalle ja sai näin sukunimekseen Maijalan. Suomeen paluuta edeltävissä lähteissä sukunimeksi on kirjattu vaihdellen niin Corren, Korle kuin Korre.

Venäläisjoukkojen kylväessä hävitystä Pohjanmaan rannikkopitäjissä Jaakko pärjäili Ruotsissa aluksi varsin mukavasti, sillä kirkkoherran mukaan hän "giör god förtienst". Tilanne kuitenkin muuttui, sillä vuonna 1721 kirkkoherra kirjasi muistiin, että Jaakolla oli mukanaan poika ja vaimo sekä viisi lasta, kaikki rutiköyhiä.

Sen parempi tilanne ei ollut vastarannalla Suomessa. Pyhäjoen kirkkoherra Nils Mathesius pakeni perheineen Ruotsiin. Vuosilta 1715-1721 Pyhäjoen seurakunnan kuolleiden luetteloon on merkitty lähinnä vain kirkkoherran oman perheen tietoja. Hudiksvallin lähelle suuntautuneen pakomatkan aikana kirkkoherra Mathesiuksen perheestä kuoli neljä lasta.

Kirkkoherra itse kuvaa kirkonkirjoissa isonvihan aikaa Pyhäjokilaaksossa seuraavasti:

"Ifrån A:o 1714 in til 1718 äro af Ryssen ihjälslagna, af somblige j siukdomen af een swår hunger förorsakad, döde blefne j Pyhäjoki pastorat utj een Summa 1697 personer Förutan dhem som uppe j Sochnet j synnerhet j Pyhäjerfwi äro Sootdöde. af Ryssen bortförde 429 Pers.

"Vuodesta 1714 vuoteen 1718 kuoli Pyhäjoen seurakunnassa venäläisten tappamina sekä pahan nälän aiheuttamien sairauksien näännyttäminä yhteensä 1697 henkeä. Heidän lisäkseen pitäjän itäosassa, varsinkin Pyhäjärvellä kuoli moni tauteihin. Venäläiset veivät mukanaan 429 henkeä."

Kuva: Digitaaliarkisto

Jaakon vaiheiden selvittely jatkuu edelleen.

Lähteet:

torstai 26. marraskuuta 2015

Hiihtokuninkaita ja suksiseppiä


1800-luvun loppuvuosina Suomen hiihtokuninkaat tulivat Haapavedeltä, tunnetuimmat heistä olivat Aappo Luomajoki ja Juho Ritola.


Aappo Luomajoki oli aikansa lehtikirjoitusten mukaan lyhyenläntä torpan ukko, leveäharteinen ja tyyniluontoinen. Hänellä oli miellyttävä näkö, ja hän hiihti kauniisti ja säännöllisesti eikä näyttänyt vähintäkään uupuneelta ponnistelun jälkeen. Hän oli linnustaja ja siinä toimessa tottunut hiihtäjäksi. Hän ei polttanut tupakkaa eikä viljellyt viinaa. Yli neljänkymmenen vuoden iästään huolimatta hän yhä vielä kunnialla kantoi Suomen hiihtokuninkaan nimeä.

Luomajoen sisarenpoika Juho Ritola oli puolestaan vanttera ja punakka nuori mies, ikäänsä nähden ihmeteltävä suksimies. Hänen hiihtotapansa oli samanmallista kuin Luomajoen, tyyntä ja säännöllistä. Hän oli tottunut hiihtäjäksi pienestä pitäen, kansakoulua käydessään hän oli kulkenut suksilla joka päivä koulun ja kodin välin, viiden virstan taipaleen.

Oulun hiihdot 1893, lähde: Wikimedia Commons


Aamukahdeksalta 14.3.1893 asettuivat Luomajoki ja Ritola sekä muut kilpailijat Oulussa Kiikelinsaaren edustalla lähtöviivalle. Kilpailijoita oli yhteensä 114, nuorta ja verevää joukkoa, nuorin heistä oli 18-vuotias ja vanhin 48-vuotias Luomajoki. Kun lähtömerkki annettiin ampumalla, rivi syöksyi liikkeelle niin että lumi savuna pyrysi. Siinä telmeessä muutamat sotkeutuivat suksiinsa ja kepertyivät hangelle, näyttivät jäävän kuin reestä pudonnut säkki. Kuin vihasen tuuliaispään käsistä vilisti kirjava joukko päivänpaisteisella jääkentällä.

Parin tunnin odotuksen jälkeen näkyviin tuli ensimmäinen hiihtäjä. Hän hiihti keveästi ja notkeasti, ja hyvä vauhti pysyi loppuun asti. Hiihtäjä näytti omituiselta valkoisessa puvussaan. Oli kuin lumivalkoinen vanhus, jota ei muusta kuin numerosta tunnistanut Ritolaksi. Toisena maaliin tuli Aitamurto, vanhastaan tunnettu hiihtäjä Muhokselta. Hänen perässään oli joukko aivan uusia urohia, joiden nimiä ei ennen ollut nähty Oulun kilpailussa. Luomajoki sen sijaan oli jäänyt kauas kärjestä, sillä hän oli jäänyt hoitelemaan korviaan, joita tuuli oli pureksimaan mielinyt. Viiden parhaan joukossa oli peräti neljä Haapaveden hiihtäjää, ja vain Aitamurto kiilasi haapavetisten väliin.

Oulun hiihtojen voittajat vuonna 1893, vasemmalta palkintojärjestyksessä
Juho Ritola, Juho Aitamurto, Esko Käräjäoja, Edvard Kääriä ja Heikki Erkkilä.
Kuva: Olavi Hankimo


Millaisilla varusteilla hiihtokuninkaat hiihtivät? 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella suksia valmistivat paikalliset suksisepät. Hyvän hiihtäjän takana oli hyvä suksiseppä, ja moni hiihtäjä ryhtyi kilpauransa jälkeen suksisepäksi. Näin tekivät myös Luomajoki ja Ritola, jotka molemmat keräsivät työllään palkintoja. Suksisepät toimivat itsenäisesti omissa verstaissaan sivuilleen vilkuilematta. Suksissa oli vahva paikallinen leima, ja puhuttiin esimerkiksi Haapaveden suksimallista, joka erosi vastaavasti Kajaanin tai Muhoksen mallista. Luonnollisesti oman alueen suksia pidettiin muita parempina, ja hiihtäjien menestystä pyrkivät hyödyntämään myös muut paikalliset, muun muassa myymällä Haapaveden suksivoidetta.

Kuva: Helsingin Sanomat 16.3.1905

Yleisesti ottaen suomalaiset sukset olivat pitkiä ja painavia, sillä ne soveltuivat jokien, järvien ja meren jäällä hiihdettäviin kilpailuihin. Saman aikakauden norjalaiset sukset olivat lyhyempiä ja kevyempiä, sillä Norjassa hiihtokilpailut hiihdettiin maastossa. 1900-luvun mittaan hiihtokilpailut siirtyivät myös Suomessa meren jäältä maastoon, ja samalla suksimalli alkoi muuttua norjalaisen kaltaiseksi.

Kuva: Kaleva 14.11.1905


Helsingin Sanomien entinen toimittaja Timo Siukonen kerää parhaillaan talteen historian unohtamien suksiseppien tarinoita ja selvittää, keitä olivat nämä hiljaiset käsityötaiturit ja millaisissa oloissa he ammattiaan harjoittivat. Historiikki on tarkoitus julkistaa Lahden MM-kisoissa 2017.

Jos suvustasi löytyy vanhan ajan suksimestari, nyt on hyvä tilaisuus tallentaa historiaa.
Ota yhteyttä Timo Siukoseen:
timo.siukonen@sci.fi
0400 201480

Lähteet:
Louhi 11.3.1891
Louhi 15.3.1893
Kyläkirjaston kuvalehti nro 8, 1892

Lue lisää:

lauantai 14. marraskuuta 2015

Amerikan-Anni -
Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta


Viime kesänä pidin Vaitiniemi-Uusitalo-sukuseuran vuosikokouksessa esitelmän Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Tarkoituksena oli esitellä yleisesti siirtolaisuutta, digitalisoituja tietolähteitä, joista siirtolaisten vaiheita voi tutkia omatoimisesti, sekä kertoa sukuun kuuluvan esimerkkihenkilön Matti Huikarin ja hänen perheensä vaiheista. Tässä Matin ja hänen tyttärensä Anni Huikarin tarina nettiversioksi muokattuna.

1900-luvun alussa lukuisat suomalaiset suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan. Siirtolaisuuden taustalla oli lukuisia syitä, joista osa vaikutti kotimaassa työntötekijöinä, osa kohdemaassa vetotekijöinä. Työntötekijöitä olivat kotimaassa vaikuttaneet olot, jotka kannustivat tai pakottivat lähtemään siirtolaisiksi. Väestönkasvun myötä maaseudulla oli liikaväestöä, jota maatalous perinteisenä elinkeinona ei enää pystynyt elättämään. Monet olivatkin jääneet perinnönjaossa maattomiksi, ja elanto oli pakko etsiä muualta. Takana saattoi olla myös kato- ja jopa nälkävuosia. Joillakin oli taustalla henkilökohtaisia syitä, kuten riitoja tai silkka seikkailunhalu. Vetotekijöistä huomattavimpia oli Yhdysvaltojen työvoimapula – työtä oli varmasti tarjolla kaikille halukkaille. Myös Amerikasta tulleet kirjeet houkuttelivat kiinnostuneita.

Matin lähdön syitä on yli sadan vuoden jälkeen mahdotonta varmuudella arvailla, mutta epäilemättä lähtöön vaikuttivat yleiset syyt, kuten Suomen matala elintaso, maaseudun murros ja toimeentulon vaikeudet. Vetotekijöistä lähtöön vaikuttivat uskoakseni ennen kaikkea Amerikan-kirjeet, sillä lähtijöitä oli aivan lähipiiristä useita. Matin sisar Kaisa Huikari oli solminut toisen avioliittonsa Heikki Ollilan kanssa, jonka sisar Emma ja veli Aappo olivat jo aiemmin muuttaneet Yhdysvaltoihin. Emman ja Aapon kotiväelle ja sukulaisille lähettämät kirjeet varmasti kannustivat myös muita siirtolaisuuteen, sillä Siirtolaisuusinstituutin passiluettelon mukaan vuonna 1903 passia Yhdysvaltoihin haki ensin Heikki Ollila ja vuonna 1905 Matti Huikari.



Matin passitiedot

Hetken päähänpistosta ei matkaan voinut lähteä, sillä matkalippu oli kallis hankinta. Vuonna 1905 matkalippu välille Hanko-New York maksoi 185 markkaa, nykyrahassa vuonna 2015 noin 813 euroa. Vaikka summa ei nykymittapuulla ole huikea, on syytä muistaa, että vuonna 1905 työmiehen tuntipalkka oli noin 32 penniä ja vuosiansio keskimäärin 1000 markkaa. Lippu maksoi siis parin kolmen kuukauden palkan verran. Vaikka suurimmissa kaupungeissa oli matkalippuja myyviä asiamiehiä ja niin sanottuja tikettikonttoreita, lippuja tuskin myytiin Haapaveden kokoisessa kaupungissa vaan ne hankittiin todennäköisesti lähtösatamasta. Jotkut myös saivat Amerikassa asuvilta sukulaisiltaan laivayhtiön toimistoon maksuosoituksen, prepaid ticketin.

Siinä missä matka Haapavedeltä New Yorkiin taittuu nykyään parhaimmillaan alle vuorokaudessa, vuonna 1905 kesti matka Haapaveden Mieluskylältä Yhdysvaltoihin pari viikkoa. Matin maahantulotodistuksessa lähtösatamaksi on merkitty Liverpool, joten todennäköisesti hän matkusti laivalla Hangosta ensin Englannin itärannikolle Hulliin ja sieltä junalla Liverpooliin. Varsinainen valtamerimatka alkoi Liverpoolista Umbria-höyrylaivalla, johon mahtui yli 1300 matkustajaa ja joka ylitti Atlantin kuudessa päivässä. Mikään luksusristeilijä Umbria ei suinkaan ollut, sillä se oli liikennöinyt Liverpoolin ja New Yorkin väliä jo lähes kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1884.

Helmikuussa 1905 Matti saapui New Yorkiin Ellis Islandille. Miljoonien siirtolaisten tie Yhdysvaltoihin kulki tämän valtavan vastaanottokeskuksen kautta, ja pelkästään yhden päivän aikana tulijoita saattoi olla jopa yksitoistatuhatta. Ellis Island tunnettiin myös nimillä Toiveiden saari ja Kyynelten saari, sillä ennen maahantuloa siirtolaiset joutuivat pikaiseen terveystarkastukseen, ja heille esitettiin muutama kysymys koskien esimerkiksi määränpäätä. Kaikki eivät tarkastusta läpäisseet, ja monet joutuivat palaamaan takaisin kotimaahan. Maahan saapuneiden siirtolaisten tietoja voi tutkia Ellis Islandin tietokannasta.


Matti Huikarin maahantulotodistus, Matin tiedot rivillä 27
Kuvalähde: Ellis Island 

Suurin osa suomalaissiirtolaisista suuntasi maahan päästyään pohjoiseen, Kanadan rajan tuntumaan suurten järvien ympäristöön. Myös itärannikko oli suomalaisten suosiossa. Pohjoisessa työskenneltiin metsätyömailla, kaivoksissa tai tehtaissa. Itärannikolla työllisti teollisuus. Naiset työskentelivät usein palvelijoina, mutta palvelijan työ edellytti ainakin auttavaa kielitaitoa. Maahantulotodistuksen mukaan Matti oli matkalla Massachusettsiin Maynardin kaupunkiin, missä häntä odotti Huikarin sukua sekä Kaisa-sisaren lankomies Abraham eli Aappo Ollila. Lippu määränpäähän oli hankittu valmiiksi etukäteen omilla rahoilla, ja kaikkien kustannusten jälkeen rahaa oli jäljellä kymmenen dollaria.

Maynard sijaitsee Yhdysvaltain itärannikolla, noin tunnin junamatkan päässä Bostonista. Sen asukasluku on nykyisin noin kymmenentuhatta henkeä, ja vaikka vielä vuonna 1900 Maynardissa oli vain kolmisentuhatta asukasta, sen asukasluku peräti kaksinkertaistui seuraavien kymmenen vuoden aikana. Suomalaiset eivät enää ole suuri etninen ryhmä, mutta aikoinaan kaupungissa on ollut vahva suomalainen asukaskanta. Suomalainen seurakunta perustettiin kaupunkiin jo vuonna 1894, ja vuosina 1905-1907 suomalaissiirtolaiset rakensivat oman luterilaisen kirkon. Suomalaissiirtolaisia kaupunkiin houkutteli "Maynardin mylly" eli kutomo Assabet Woolen Mill, myöhemmin American Woolen Company, joka valmisti puolustusvoimain univormuissa käytettyä villakangasta.

Maynardin luterilainen kirkko

Tehdastyö ei ollut järin loistokasta. 1910-luvulle tultaessa kutomo laajensi huomattavasti ja palkkasi paljon maahanmuuttajia Suomesta, Puolasta ja Venäjältä. Päivät olivat pitkiä, sillä työtunteja oli viikossa kuusikymmentä ja tuntipalkka alkaen neljä senttiä. Lapsityövoimaa käytettiin yleisesti, mutta alle 16-vuotiaiden työaikaa määritti lainsäädäntö, jonka mukaan lasten viikoittainen työaika oli 48 tuntia. Työajat olivat tiukat, myöhästymisiä ei sallittu ja irtisanominen helppoa. Olot olivat kehnot - kylmyyden vuoksi työtä tehtiin käsineet kädessä ja tuolin alle pantiin öljylamppu lämmittämään jalkoja. Aika ajoin tehtaassa syntyi lakkoja, ja esimerkiksi vuonna 1910 suomalaiset työntekijät aloittivat laajamittaisen lakon. Aiemmat lakot oli onnistuttu rikkomaan teettämällä työt jotakin toista kansallisuutta edustavilla työläisillä. Ensimmäistä kertaa tämä ei onnistunutkaan, vaan puolalaiset tukivat suomalaisten aloittamaa lakkoa.

Assabet Mills, Maynard

Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten vaiheita voi helposti tutkia maksullisen Ancestry-tietokannan ja ilmaisen FamilySearch-tietokannan avulla, joiden keskeistä aineistoa on väestönlaskenta eli census. Yhdysvalloissa koko liittovaltion väestö luetteloidaan kymmenen vuoden välein, ja koska Matti Huikarin Amerikan-siirtolaisuus kesti vuodesta 1905 vuoteen 1913, hän ehti jättää jälkensä vain vuoden 1910 väestönlaskentaan.

Väestönlaskennan ohella Matin vaiheista löytyy kuitenkin muutamia muita tiedonjyväsiä. Vuonna 1906 tehdastyöläiseksi kirjattu Matti meni naimisiin Maria Ojalan kanssa. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi esikoistytär Anni ja vuoden kuluttua toinen tytär Saima Astrid.

Matin ja Marian vihkiminen
Kuvalähde: Ancestry

Toisinaan haluttujen tietojen löytäminen vaatii melkoista salapoliisin työtä, sillä arkistoihin käsin kirjoitetut nimet ovat digitalisoinnin yhteydessä muuntuneet lähes tunnistamattomiksi. Esimerkiksi vuoden 1910 väestönlaskennassa on perheen sukunimeksi merkitty Hurkory. Väestönlaskennan mukaan Matti ja Maija asuivat vuonna 1910 edelleen Maynardin kaupungissa. Matti työskenteli tehtaassa kutojana, ja Maria oli kotona lasten kanssa. Samassa taloudessa asui myös kaksi lapsetonta pariskuntaa, Hautalat ja Salot. Tammikuussa 1913 perhettä kohtasi suru, kun nuorempi tytär menehtyi vain neljän vuoden iässä polioon. Sukuun kuuluva Jorma Torkkola muistaa kuulleensa, että Matti puolestaan loukkaantui vakavasti työtapaturmassa ja palasi Suomeen kuolemaan. Koko perhe palasikin Suomeen, ja hyvin pian tämän jälkeen Matti kuoli joulukuussa vuonna 1913.

Vuoden 1910 väestönlaskenta, Huikarin perheen tiedot alkaen riviltä 97
Kuvalähde: Ancestry

Vuonna 1916 leski Maria ja 9-vuotias Anni palasivat Yhdysvaltoihin. Molemmat osasivat maahantulotodistuksen mukaan englantia, joten päätös palaamisesta oli varmasti helppo. Maria meni uudelleen naimisiin Juho Karin kanssa, ja vuonna 1922 pariskunnalle syntyi poika Yrjö Johannes eli George John. Pian Maria jäi jo toistamiseen leskeksi. Maria ja George jäivät asumaan Maynardiin, kun taas Anni lähti etsimään työtä. Vuonna 1930 hän työskenteli palvelijana Concordin kaupungissa.

Viimeinen julkisesti saatavilla oleva väestönlaskenta on vuodelta 1940. Tällöin Anni asui North Attleborough'n kaupugissa ja työskenteli Harry ja Beatrice Fisherin perheessä sisäkkönä eli palvelusväen esimiehenä toisen suomalaisnaisen, Katri Kilposen kanssa. Työtunteja Annilla oli viikossa 50 ja työviikkoja vuodessa 50. Vuosipalkka oli 900 dollaria. Ilmeisesti työpaikka oli hyvä ja pidetty, sillä vuonna 1968 serkulleen Hilja Tukalalle lähettämässään kirjeessä Anni kertoo olleensa samassa paikassa jo 36 vuotta.

Annin kirje serkulleen Hilja Tukalalle 
Kuvalähde: Hilja Tukala

Anni vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1950-luvun lopulla ja vuonna 1970. Hänen serkkunsa Lauri Huikari muistaa Annin matkustelleen Haapavedellä ja viettäneen aikaa myös äitinsä sukulaisten luona Haapajärvellä. Kirjeenvaihto Suomeen jääneiden sukulaisten kanssa oli vilkasta, ja sodan aikana Lauri Huikarin perhe sai Annilta Amerikan-paketissa muun muassa kahvia, tupakkaa ja riisiä, josta juhlapyhinä keitettiin puuroa. Myös Jorma Torkkola muistaa Amerikan-Annin. Vaikka Anni oli asunut koko ikänsä Yhdysvalloissa, suomen kielessä oli vain vähän vaikutteita englannista. Lauri Torkkola muistaa, miten Anni kertoi, ettei osaa ajaa pyörällä vaan ainoastaan "kaaralla". Erityisen mieleenpainuvia olivat Annin tuliaiskarkit, jotka suomalaislapsesta maistuivat varsin erikoisilta, jopa pahoilta. Annin ensimmäisellä Suomen-vierailulla Torkkolan perheen lapset saivat tuliaisina kukin yhden dollarin, joista ainakin yksi on säilynyt tähän päivään asti.

Toisen siirtolaispolven elämä Yhdysvalloissa oli varmasti helpompaa kuin ummikkoina maahan tulleiden vanhempiensa. Myös palvelijan oli mahdollista saavuttaa varsin mukava elintaso, sillä Suomeen lähetetyistä kirjeistä saattoi lukea matkoista esimerkiksi Havaijille tai Floridaan. Siitä huolimatta kirjeistä kuultaa jonkinlainen juurettomuus. Kirjeitä tuli Suomeen vuosittain joka joulu 1980-luvulle asti, mutta lopulta alkoi ikä painaa. Vuonna 1964 Anni Huikari kirjoitti serkulleen Hilja Tukalalle:

"Ja paljon niitä taas sinne Suomeen on lähtijöitä, toiset ovat menneet ja toiset hommaa lähtöä. Tuntuu että ois se mukava kuin pääsis mukaan, vain eihän se aina sovi lähteä. Teitä muistellen, Anni"

Anni Huikari
Kuvalähde: Lauri Huikari


Matti Huikari
s. 2.11.1882 Haapavesi
k. 30.12.1913 Haapavesi

Maria os. Ojala, myöh. Huikari, myöh. Kari
s. 6.2.1882 Haapajärvi
k. 1956 Maynard, Massachusetts

Anna Mari (Annie Mary) Huikari
s. 19.1.1907 Maynard, Massachusetts
k. 8.11.1982 Maynard, Massachusetts

Saima Astrid Huikari
s. 3.9.1908 Maynard, Massachusetts
k. 4.1.1913 Maynard, Massachusetts 


Marian ja Annin hauta Maynardissa, Glenwoodin hautausmaalla


Lähteet:
Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteri
Ellis Islandin matkustajaluettelot
Ancestry-tietokanta
FamilySearch-tietokanta

Siirtolaisuus Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Amerikkaan 
Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan
Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Umbria
Ellis Island
Maynard, Massachusetts
Maynardin mylly
Maynardin historiallinen seura

Jorma Torkkola 31.8.2015
Lauri Huikari 31.8.2015
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 3.12.1968
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 16.6.1964


maanantai 9. marraskuuta 2015

Rikollista touhua


Sukututkijana olen toivottoman kärsimätön ja epäjärjestelmällinen. Sen sijaan että tutkisin sukuhaaran ja henkilön kerrallaan ja kirjaisin muistiin koko elämänkaaren lähdeviitteet, siirryn sukuhaarasta ja henkilöstä toiseen. Jos ohimennen silmiin sattuu jotakin mielenkiintoista, päädyn usein tutkimaan sukuja ja tapahtumia, jotka eivät mitenkään liity omiin juuriini.

Näin kävi tälläkin kertaa. Tarkoitus oli tutkia omia juuria, mutta arkistolaitos ja digitaaliarkisto muuttivat suunnitelmat. Digitaaliarkistoon lisätään jatkuvasti valtavia määriä aineistoa, ja etusivulla on linkki uusimpiin, viikon sisällä digitoituihin asiakirjoihin. Tähän saakka tarjolla ei ole ollut mitään omiin tutkimuskohteisiini liittyvää, ei tälläkään viikolla. Sen sijaan huomasin linkin Valkealan seurakunnan rikoskirjoihin vuodesta 1828 vuoteen 1878. En voinut vastustaa 1800-luvun vastinetta nykypäivän tosi-tv:lle.

Mitään suuria paljastuksia ei tullut, sillä rikokset olivat aika lailla odotettavissa. Sitä tavanomaista juopottelua (fylleri), kuten oman esi-isäni Tuomas Pekanpoika Pyhäluodolla. Usein juopotteluun näytti yhdistyvän sapatinrikos (sabbatsbrott) tai vaikkapa kiroilu (svordom) ja tappelu (slagsmål). Joillakin juopottelu näytti vaihtuneen jo juoppoudeksi (dryckenskap). Löytyipä rangaistujen joukosta myös lukkari, joka oli hoitanut jumalanpalveluksen humalassa (fylleri i tjenst medan Gudstjensten), ja seurakunnan kuudennusmies, joka oli myynyt keittämäänsä pontikkaa. Viinanpoltosta (brännvinsbränning) ja viinan myynnistä (brännvinsförsäljning) tuomioita jaettiinkin kuin liukuhihnalta.

Sivun täydeltä tuomioita viinanpoltosta ja -myynnistä.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Omaisuusrikoksia tehtiin paljon. Näpistyksiä (snatteri) löytyi useita, samoin varkauksia (stöld, tjuvnad). Toisen omaisuutta vahingoitettiin, varsinkin metsää (åverkan i skog, skogsåverkan), joskus myös karjaa (boskap). Vuonna 1852 käräjillä oli ilmeisesti samalla kertaa tuomittu peräti kymmenen miestä siitä, että he olivat kaataneet puita toisen omistamalta maalta.

Saman kylän miehet olivat kaataneet puita toisen mailta.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Ilmeisesti seurakuntalaiset olivat varsin siveellistä väkeä, sillä tuomioita salavuoteudesta ei juuri ollut. Muutama merkintä löytyi huorinteosta (enkelt hor, enfalt hor). Nykypäivän näkökulmasta kuitenkin tuntuu huvittavalta vuonna 1869 langetettu tuomio, jossa mies oli vastahakoinen toteuttamaan solmittua avioliittoa (för motsträfvighet att fullborda påbörjadt äktenskap). Ehkä mies oli niin sanotusti lähtenyt lätkimään ja jättänyt naisen yksin.

Suurin osa rikoksista tuli kuitattua ripittäytymisellä joko yksin tai julkisesti (enskild kyrkoplikt, uppenbar kyrkoplikt) tai julkisella anteeksipyynnöllä (offentlig afbön). Aina anteeksipyyntö ei riittänyt, sillä esimerkiksi vuonna1856 kouvolalaismies kohteli väkivaltaisesti äitiään (burit våldsam hand å sin mor), juopotteli ja kiroili. Seurauksena oli 28 päivää vankeutta vedellä ja leivällä, julkinen ripittäytyminen ja julkinen anteeksipyyntö äidiltä. Varkaudesta rangaistiin tapauksesta riippuen sakoilla, piiskalla (ris) ja/tai raipoilla (spö). Myös kuolemantuottamuksesta näyttää selvinneen usein rahalla. Esimerkiksi vuonna 1868 kuolemantuottamuksen hinta oli kolmekymmentäkahdeksan markkaa ja neljäkymmentä penniä.

Kaikkein kovin rangaistus langetettiin vuonna 1862 Valkealan Oravalan kylästä kotoisin olleelle rengille, joka määrättiin menettämään päänsä (att halshuggas) rangaistuksena taposta (dräp). Renki sai kuitenkin pitää päänsä, sillä "af Kejserlig Gunst och Nåd benådad till tjugu åtta dagars fängelse vid vatten och bröd, uppenbar kyrkoplikt samt fyra års allmänt arbete i straffängelset i Åbo". Keisarin armosta kuolemantuomio vaihtui siis vajaan kuukauden vankeuteen vedellä ja leivällä, julkirippiin ja neljän vuoden työhön Turun rangaistusvankilassa.

Kuolemantuottamuksesta selvisi rahalla, mutta taposta saattoi menettää päänsä. 
Kuvalähde: Digitaaliarkisto




tiistai 27. lokakuuta 2015

Lehtien palstoilta


Sanomalehtiarkistosta löytyy kaikenlaista. Aina työpaikkailmoituksista paikkakunnalla tapahtuneisiin rikoksiin. Hakusana Oulai* antoi arkistosta yli 16000 osumaa, joista tässä pari esimerkkiä.


23.10.1879 alkaen on haettavana Oulaisten kirkkoherran virka, sillä kappalainen Tenlen on valtuutettu kirkkoherraksi Kemiin.

Tapio 25.10.1879


Väinölästä voi tilata karjakoita.

Oulun ilmoituslehti 14.10.1898 no 117


10.4.1894 on tehty kamala veriteko.

Hangö 17.4.1894


Junamatka Kokkolasta Oulaisiin kestää nelisen tuntia.

17.4.1909 Tornion Lehti no 30


maanantai 26. lokakuuta 2015

Täällä punatähden alla

Viikonloppuna päädyin Suomen sukututkimusseuran teemalauantaihin, jonka aiheena oli Amerikan-siirtolaisuus. Ohjelma oli mielenkiintoista, vaikka viimekesäisen selvitystyön jäljiltä sekä Ancestry että Family Search olivat jo tuttuja tietolähteitä. Päivän parhaan yllätyksen tarjosi kuitenkin viimeinen puhuja, Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta. Häkkinen on tutkinut suomalaissiirtolaisten historiaa ja heidän jälkeläistensä elämää Kanadan Thunder Bayn alueella. Ohimennen mainittu suomalaisen seurakunnan pappi olikin yllättäen tuttu. Enpä olisi arvannut, että entinen rippikoulupappini Jari Lahtinen päätyy vielä elokuvauralle. Sivurooliin toki, mutta saavutus sekin.

Upeaa vanhaa kuvamateriaalia hyödyntävä draamadokumentti Under the red star eli Täällä punatähden alla oli ainakin vielä viikonloppuna katsottavissa ilmaiseksi elokuvan omalla Facebook-sivulla. Sen voi myös tilata Kanadasta, elokuvayhtiön nettisivuilta, missä on katsottavissa elokuvan traileri.


Kuvalähde: http://cff.ca/under-the-red-star-oct-16/


Lue lisää:
Wikipedia
Shebafilms

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sivistynyttä siemailua vai kirkkokännit?



Eletään vuotta 1815. Tuomas Pekanpoika Pyhäluoto on 18-vuotias nuorimies. Hänen isänsä on kuollut, joten Tuomas saa luvan pärjätä omillaan. Äiti jää asumaan Pyhäjoelle, ja Tuomas lähtee vanhempien sisarustensa tavoin hankkimaan elantoaan Raaheen. Renkipaikka löytyy, ja koska Tuomas on muuttokirjan mukaan rehellinen, hyvämaineinen ja rippikoulun käynyt, Raahesta on helppo jatkaa vuonna 1820 vuorostaan Vihantiin. Lukeminen ja kristinopin tuntemus on aika heikolla tolalla, mutta se ei haittaa.


Vihantiin muuttaessaan Tuomas on rehellinen ja hyvämaineinen. Nimi sivun keskivaiheilla pidikkeen kohdalla.
Kuvalähde Digitaaliarkisto.


Jostain syystä Raahen pappi ei vanhoista rötöksistä välitä, vaikka Tuomas on 16-vuotiaana Raahen-matkalla juonut itsensä humalaan. Paloviinapäissään hän on joutunut sanaharkkaan, ja sanaharkka on vuorostaan äitynyt kunnon rähinäksi.

Vuonna 1733 Suomessa säädettiin juopumusasetus, joka kielsi paitsi humalassa esiintymisen, myös juomiseen yllyttämisen. Kaverille ei siis sopinut tarjota, jos ei mielinyt käräjille. Julkijuopumus oli synti, ja siitä seurasi useimmiten sakkotuomio, mutta myös jalkapuu- tai raipparangaistus oli mahdollinen.

Känni vei käräjille. Tuomas päätyi Raaheen käräjille vuonna 1813 ja selvisi sakoilla, mutta julkijuopottelun seurauksena jäi kirkonkirjoihin merkintä. Merkintä juopottelusta seurasi rippikirjassa vuodesta toiseen, ja kun Tuomas liki nelikymppisenä perheenisänä muutti Vihannista Oulaisiin, pappi kirjasi vanhat synnit muuttokirjaan. Tiedoksi uuden seurakunnan papille.


Vuoden 1833 muuttokirjassa on merkintä Tuomaksen juopottelusta.
Kuvalähde Digitaaliarkisto.


Käräjäpöytäkirjat ovat vielä tänäkin päivänä tallessa, ja niistä todennäköisesti selviäisi, ottiko Tuomas siihen aikaan tyypilliset kirkkokännit vai syyllistyikö hän käräjähumalaan, markkinahumuun vai vetikö hän lärvit ihan muuten vain. Harmillista kyllä käräjäpöytäkirjoja ei ole digitoitu. Ne saisi arkistoon luettavaksi, mutta näin nettiaikakaudella kynnys lähteä arkistoon istumaan on aika korkea. Ehkä jonakin päivänä uteliaisuus voittaa ja selvitän, ketä Tuomas veti humalapäissään turpiin.

Aiheeseen sopii kuin nyrkki silmään juuri ilmestynyt Kustaa H. J. Vilkunan kirja Juomareiden valtakunta - Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Ei tainneet esivanhempien juomatavat olla kovin sivistynyttä siemailua.



Lähteet:
Suomen sukuhistoriallinen yhdistys
Raahen seurakunnan rippikirja, 1811-1831, legohjon uti staden och på landet, sivu 30 (kuvat 35, 84)
Digitaaliarkisto
Vihannin seurakunta, seurakuntaan ja seurakunnasta muuttaneiden luettelot, 1806-1846
Oulaisten seurakunta, seurakuntaan muuttaneiden luettelo, 1832-1879, sivu  3



keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Suomen lyhyin sukunimi

Sanotaan, että lapsen kyselyikä alkaa parin kolmen vuoden tienoilla ja päättyy vähitellen kouluikään mennessä. Välillä tuntuu, että kyselyikä jatkuu jatkumistaan. Kysymykset vain muuttuvat entistä vaikeammiksi, ja kun yleistieto ei enää riitä, vanhempi joutuu turvautumaan kaikkitietävän Googlen apuun.

Lukemattomista vuosien varrella esitetyistä kysymyksistä yksi on jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että erikoisesta kysymyksestä huolimatta tiesin kerrankin vastauksen.

Mikä on Suomen lyhyin sukunimi?

Aikoinaan Oulaisten seurakunnan rippikirjoja selaillessani törmäsin sukunimeen Ö. Sukunimi on sinänsä on hauska, mutta silti siinä ei ole mitään kummallista. Ö on vanha sotilassukunimi, joka tarkoittaa saarta.

Ilpo Kojolan mukaan sotilasnimet olivat lähes poikkeuksetta ruotsinkielisiä, ja Pyhäjokilaaksossa nimet periytyivät sotilaalta toiselle, vaikka sotilailla ei välttämättä ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Sotilasnimien joukosta voikin löytää hilpeyttä herättäviä kummallisuuksia, kuten Camel (kameli), Elephant (elefantti), Läderlapp (lepakko) tai Hwalfisk (valas). Ryhdikkäämpiä ja sotilaallisempia ovat muun muassa Canon (tykki), Krut (ruuti) ja Musquet (musketti). Näiden rinnalla Ö onkin varsin tavanomainen nimi.

Ilpo Kojolan mukaan Johan Ön (joissakin lähteissä Öö) alkuperäinen sukunimi oli Ollila. Ö, joka oli syntynyt vuonna 1775 jossakin päin Pohjanmaata, oli 173 cm pitkä, osallistui ilmeisesti Suomen sotaan ja asusti sen jälkeen rauhassa kotikylällään elämänsä loppuun asti. Johan Ö asui Mäntylän sotilastorpassa Oulaisten Piipsjärven kylällä. Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-hakutoiminto löytää Piipsjärven suunnalta kaksikin Mäntylä-nimistä tilaa, joista todennäköisesti lähempänä Piipsjärveä sijaitseva on ollut sotilas Ön kotipaikka.


Kuvassa Johan Ön perhe vuosien 1818-1824 rippikirjassa.

Perheeseen kuului kymmenkunta lasta, joista osa kuoli jo nuorena ja osa muutti pois paikkakunnalta. Länsisuomalaisen tavan mukaan sukunimi Ö kuitenkin vaihtui tilan mukaan, joten nykyään nimeä ei tiettävästi Oulaisissa enää ole, vaikka sukua todennäköisesti on paikkakunnalle jäänyt. Väestörekisterikeskuksen mukaan sukunimi on kuitenkin edelleen käytössä. Nykyisenä nimenä se on 13 henkilöllä ja entisenä nimenä 17 henkilöllä.

Johanin pojan tyttären syntymä syntyneiden kirjassa.

Jos joku jostakin syystä haluaisi vaihtaa sukunimensä ja ottaa Ön uudeksi nimeksi, toivomus voisi herättää maistraatissa hieman hämmennystä. Nykyisen sukunimilain mukaan uusi sukunimi voidaan kuitenkin hyväksyä, jos hakija osoittaa, että hän tai hänen esivanhempansa ovat aikaisemmin laillisesti käyttäneet hakijan uudeksi sukunimeksi esittämää nimeä.


Lähteet:
Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Edita 1996.
Kojola, Ilpo: Ruotusotilaat Kala- ja Pyhäjokilaaksoissa 1733-1809. Kalajokilaakson Kotiseutuliitto ry ja Pyhäjokialueen Kotiseutuliitto ry. 2015
Sukunimilaki: http://www.genealogia.fi/nimet/nimi0694s.htm
Oulaisten seurakunta, rippikirja 1804-1810, Piipsjärvi, sotilaat, sivu 114
Oulaisten seurakunta, rippikirja 1818-1824, Piipsjärvi, itselliset, sivu 138
Oulaisten seurakunta, rippikirja 1825-1830, Piipsjärvi, itselliset, sivu 145
Oulainen, syntyneet-vihityt-kuolleet, 1842-1863, sivu 40


tiistai 20. lokakuuta 2015

Dum Tacet Clamat


Oulaisten hautausmaalla, arvokkaimmalla paikalla kirkon kupeessa kohoaa komea, hieman jo vinoon kallistunut hautakivi, joka poikkeaa ympäröivästä maisemasta. Siinä missä muut muistomerkit ovat matalia kiviä tai rautaristejä, tämä vuosisadanvaihteen tienoilla pystytetty kivi kiinnittää satunnaisen hautausmaalla kävijän huomion.




Kuka on Mathew Hendrickson, jolle hautakivi on pystytetty? Mitä tarkoittaa kiven teksti Dum Tacet Clamat? Entä mikä on Woodman of the World? Miten 1900-luvun alun maatalousvaltaiselle pikkupaikkakunnalle on päätynyt tällainen hautamuistomerkki?




Oulaisten seurakunnan pitkäaikainen suntio Sakari Takalo-Eskola muistaa kuulleensa, että kiven alla on Oulaisten hautausmaan ainoa hautaholvi. Sen enempää tietoa hänelläkään ei ole haudasta, joten joudun turvautumaan internetin apuun.

Ensimmäinen arvaukseni on Amerikassa rikastunut paluumuuttaja, ja se myös osuu oikeaan. Kiven tekstien mukaan paikalle on haudattu Mathew Hendrickson, syntynyt 4.3.1864 ja kuollut 18.6.1904. Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen arkistoissa haku syntymäpäivän perusteella ei tuota tulosta, mutta kuolinpäivä paljastaa salaisuuden. Mathew Hendrickson on todellisuudessa keuhkotautiin Oulaisissa kuollut Matti Heikinpoika Mikkola, joka kiven teksteistä poiketen on syntynyt 4.4.1861 Piipsjärven kylässä, tilalla numero 13. Hänen vanhempansa olivat talollinen Heikki Jaakonpoika Mikkola ja Anna Liisa Samulintytär Pääckö.




Ajalle tyypilliseen tapaan Matti työskenteli kotikylällään Piipsjärvellä renkinä, mutta vuonna 1887 hän lähti Amerikkaan kaiketi paremman toimeentulon toivossa. Matin vaiheet Amerikassa jäävät hämärän peittoon, sillä häntä ei löydy Siirtolaisuusinstituutin tietokannoista, Ellis Islandin matkustajaluetteloista eikä Ancestry-tietokannasta. Selvää kuitenkin on, että Amerikan-vuosinaan Matti on liittynyt Woodmen of the World -järjestöön.

Woodmen of the World on vuonna 1890 perustettu, Yhdysvalloissa vielä tänäkin päivänä toimiva hyväntekeväisyysjärjestö ja vakuutusyhtiö, joka tarjoaa muun muassa henkivakuutuksia. Lisäksi se tunnetaan patrioottisesta kampanjastaan, jossa se lahjoittaa Yhdysvaltain lippuja esimerkiksi kouluille. Koska järjestön perustaja Joseph Cullen Root kuului muun muassa Vapaamuurareihin, myös Woodmen of the World -järjestöä on verrattu Vapaamuurareihin.

Varhaisina vuosina Woodmen of the Word -jäsenyyden etuna oli järjestön jäsenilleen maksama hautakivi, sillä järjestön tunnuslauseen mukaisesti "no Woodmen shall rest in an unmarked grave", yhdenkään jäsenen ei tule levätä haudassa, jolla ei ole kiveä. Woodmen of the World -hautakivet ovat erityisesti Yhdysvaltain pohjoisissa ja läntisissä osavaltioissa yleinen näky, ja niitä on lähes jokaisella hautausmaalla. Kivet ovat usein kaatuneen puun tai puun kappaleen muotoisia, vertauskuvana kesken jääneelle elämälle. Kiviin on kaiverrettu järjestön tunnuslause Dum Tacet Clamat, hiljaisuudesta huolimatta hän puhuu, järjestön tunnukset rauhankyyhky ja oliivipuun oksa sekä teksti Here rests a Woodman of the World, tässä lepää Woodman of the World.




Järjestö myi henkivakuutuksia varsinkin kaivostyöläisille ja puunhakkaajille, joiden työ oli erityisen vaarallista. Henkivakuutukset tekivät kauppansa, ja koska työturvallisuuden taso tuskin oli kovin erikoinen, onnettomuuksia sattui usein. Hautakiviä toimitettiin runsain määrin, ja kun kustannukset lopulta kävivät liian suuriksi, hautakivietu poistui 1920-luvulla vakuutusehdoista.

Woodmen of the World -hautakivet ovat hyvin näyttäviä, ja niitä on kuvattu paljon eri puolilla Yhdysvaltoja. Pitkistä Google-tutkimuksista huolimatta en ole onnistunut löytämään Yhdysvaltain ulkopuolelta yhtään Woodmen of the World -hautakiveä. Arvoitukseksi siis jäänee, onko Oulaisten hautakivi ainoa laatuaan koko Euroopassa.






Lähteet:
Oulaisten seurakunta, syntyneet 1855-1879, sivu 118, 1861
Oulaisten seurakunta, rippikirja 1882-1891, sivu 305, Piipsjärvi 1, Rautio
Oulaisten seurakunta, kuolleet ja haudatut 1891-1909, sivu 193, 1904
Wikipedia
Woodmen of the World

Lue lisää:
Googlen kuvahaku
http://www.colorado-cemeteries.com/headstone-woodman-of-the-world.html

maanantai 19. lokakuuta 2015

Kirjavaa historiaa


Tämä blogi on tarkoitettu korvaamaan erinäiset lappuset ja Word-tiedostot, joihin ohimennen kirjaan mielenkiintoisia löytöjä mutta jotka usein katoavat muiden papereiden joukkoon ja hautautuvat tietokoneen kätköihin. Tässä blogissa merkinnät säilyvät tallessa yhdessä paikassa.

Ammattinani ovat kielet ja kirjallisuus, harrastuksena historia. Siksi myös blogi on sekoitus uusia kirjoja, vanhoja kirjoja, kirjoja historiasta ja historiakirjoja. Tarinoita vanhoilta kotinurkilta Pyhäjokilaaksosta sekä muualta Suomesta ja ulkomailta. Omien esi-isieni ja -äitieni elämää sekä tuntemattomien, kenties jonkun toisen esi-isien ja -äitien elämää.

Aloitin sukututkimuksen parikymmentä vuotta sitten. Takana ovat ne ajat, kun tutkija istui kirkkoherranviraston nurkassa tutkimassa tietoja, jotka nykyisen tietosuojakäytännön takia ovat saavuttamattomissa. Takana ovat myös ne ajat, jolloin tutkimukselle joutui uhraamaan kokonaisia päiviä. Nyt sukututkimus onnistuu kotoa käsin netin kautta, työpäivän päätyttyä muun perheen nukkuessa.

Jos sinulla on vinkkejä tai vihjeitä kiinnostavista aiheista, jätä viesti.