torstai 26. marraskuuta 2015

Hiihtokuninkaita ja suksiseppiä


1800-luvun loppuvuosina Suomen hiihtokuninkaat tulivat Haapavedeltä, tunnetuimmat heistä olivat Aappo Luomajoki ja Juho Ritola.


Aappo Luomajoki oli aikansa lehtikirjoitusten mukaan lyhyenläntä torpan ukko, leveäharteinen ja tyyniluontoinen. Hänellä oli miellyttävä näkö, ja hän hiihti kauniisti ja säännöllisesti eikä näyttänyt vähintäkään uupuneelta ponnistelun jälkeen. Hän oli linnustaja ja siinä toimessa tottunut hiihtäjäksi. Hän ei polttanut tupakkaa eikä viljellyt viinaa. Yli neljänkymmenen vuoden iästään huolimatta hän yhä vielä kunnialla kantoi Suomen hiihtokuninkaan nimeä.

Luomajoen sisarenpoika Juho Ritola oli puolestaan vanttera ja punakka nuori mies, ikäänsä nähden ihmeteltävä suksimies. Hänen hiihtotapansa oli samanmallista kuin Luomajoen, tyyntä ja säännöllistä. Hän oli tottunut hiihtäjäksi pienestä pitäen, kansakoulua käydessään hän oli kulkenut suksilla joka päivä koulun ja kodin välin, viiden virstan taipaleen.

Oulun hiihdot 1893, lähde: Wikimedia Commons


Aamukahdeksalta 14.3.1893 asettuivat Luomajoki ja Ritola sekä muut kilpailijat Oulussa Kiikelinsaaren edustalla lähtöviivalle. Kilpailijoita oli yhteensä 114, nuorta ja verevää joukkoa, nuorin heistä oli 18-vuotias ja vanhin 48-vuotias Luomajoki. Kun lähtömerkki annettiin ampumalla, rivi syöksyi liikkeelle niin että lumi savuna pyrysi. Siinä telmeessä muutamat sotkeutuivat suksiinsa ja kepertyivät hangelle, näyttivät jäävän kuin reestä pudonnut säkki. Kuin vihasen tuuliaispään käsistä vilisti kirjava joukko päivänpaisteisella jääkentällä.

Parin tunnin odotuksen jälkeen näkyviin tuli ensimmäinen hiihtäjä. Hän hiihti keveästi ja notkeasti, ja hyvä vauhti pysyi loppuun asti. Hiihtäjä näytti omituiselta valkoisessa puvussaan. Oli kuin lumivalkoinen vanhus, jota ei muusta kuin numerosta tunnistanut Ritolaksi. Toisena maaliin tuli Aitamurto, vanhastaan tunnettu hiihtäjä Muhokselta. Hänen perässään oli joukko aivan uusia urohia, joiden nimiä ei ennen ollut nähty Oulun kilpailussa. Luomajoki sen sijaan oli jäänyt kauas kärjestä, sillä hän oli jäänyt hoitelemaan korviaan, joita tuuli oli pureksimaan mielinyt. Viiden parhaan joukossa oli peräti neljä Haapaveden hiihtäjää, ja vain Aitamurto kiilasi haapavetisten väliin.

Oulun hiihtojen voittajat vuonna 1893, vasemmalta palkintojärjestyksessä
Juho Ritola, Juho Aitamurto, Esko Käräjäoja, Edvard Kääriä ja Heikki Erkkilä.
Kuva: Olavi Hankimo


Millaisilla varusteilla hiihtokuninkaat hiihtivät? 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella suksia valmistivat paikalliset suksisepät. Hyvän hiihtäjän takana oli hyvä suksiseppä, ja moni hiihtäjä ryhtyi kilpauransa jälkeen suksisepäksi. Näin tekivät myös Luomajoki ja Ritola, jotka molemmat keräsivät työllään palkintoja. Suksisepät toimivat itsenäisesti omissa verstaissaan sivuilleen vilkuilematta. Suksissa oli vahva paikallinen leima, ja puhuttiin esimerkiksi Haapaveden suksimallista, joka erosi vastaavasti Kajaanin tai Muhoksen mallista. Luonnollisesti oman alueen suksia pidettiin muita parempina, ja hiihtäjien menestystä pyrkivät hyödyntämään myös muut paikalliset, muun muassa myymällä Haapaveden suksivoidetta.

Kuva: Helsingin Sanomat 16.3.1905

Yleisesti ottaen suomalaiset sukset olivat pitkiä ja painavia, sillä ne soveltuivat jokien, järvien ja meren jäällä hiihdettäviin kilpailuihin. Saman aikakauden norjalaiset sukset olivat lyhyempiä ja kevyempiä, sillä Norjassa hiihtokilpailut hiihdettiin maastossa. 1900-luvun mittaan hiihtokilpailut siirtyivät myös Suomessa meren jäältä maastoon, ja samalla suksimalli alkoi muuttua norjalaisen kaltaiseksi.

Kuva: Kaleva 14.11.1905


Helsingin Sanomien entinen toimittaja Timo Siukonen kerää parhaillaan talteen historian unohtamien suksiseppien tarinoita ja selvittää, keitä olivat nämä hiljaiset käsityötaiturit ja millaisissa oloissa he ammattiaan harjoittivat. Historiikki on tarkoitus julkistaa Lahden MM-kisoissa 2017.

Jos suvustasi löytyy vanhan ajan suksimestari, nyt on hyvä tilaisuus tallentaa historiaa.
Ota yhteyttä Timo Siukoseen:
timo.siukonen@sci.fi
0400 201480

Lähteet:
Louhi 11.3.1891
Louhi 15.3.1893
Kyläkirjaston kuvalehti nro 8, 1892

Lue lisää:

lauantai 14. marraskuuta 2015

Amerikan-Anni -
Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta


Viime kesänä pidin Vaitiniemi-Uusitalo-sukuseuran vuosikokouksessa esitelmän Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta. Tarkoituksena oli esitellä yleisesti siirtolaisuutta, digitalisoituja tietolähteitä, joista siirtolaisten vaiheita voi tutkia omatoimisesti, sekä kertoa sukuun kuuluvan esimerkkihenkilön Matti Huikarin ja hänen perheensä vaiheista. Tässä Matin ja hänen tyttärensä Anni Huikarin tarina nettiversioksi muokattuna.

1900-luvun alussa lukuisat suomalaiset suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan. Siirtolaisuuden taustalla oli lukuisia syitä, joista osa vaikutti kotimaassa työntötekijöinä, osa kohdemaassa vetotekijöinä. Työntötekijöitä olivat kotimaassa vaikuttaneet olot, jotka kannustivat tai pakottivat lähtemään siirtolaisiksi. Väestönkasvun myötä maaseudulla oli liikaväestöä, jota maatalous perinteisenä elinkeinona ei enää pystynyt elättämään. Monet olivatkin jääneet perinnönjaossa maattomiksi, ja elanto oli pakko etsiä muualta. Takana saattoi olla myös kato- ja jopa nälkävuosia. Joillakin oli taustalla henkilökohtaisia syitä, kuten riitoja tai silkka seikkailunhalu. Vetotekijöistä huomattavimpia oli Yhdysvaltojen työvoimapula – työtä oli varmasti tarjolla kaikille halukkaille. Myös Amerikasta tulleet kirjeet houkuttelivat kiinnostuneita.

Matin lähdön syitä on yli sadan vuoden jälkeen mahdotonta varmuudella arvailla, mutta epäilemättä lähtöön vaikuttivat yleiset syyt, kuten Suomen matala elintaso, maaseudun murros ja toimeentulon vaikeudet. Vetotekijöistä lähtöön vaikuttivat uskoakseni ennen kaikkea Amerikan-kirjeet, sillä lähtijöitä oli aivan lähipiiristä useita. Matin sisar Kaisa Huikari oli solminut toisen avioliittonsa Heikki Ollilan kanssa, jonka sisar Emma ja veli Aappo olivat jo aiemmin muuttaneet Yhdysvaltoihin. Emman ja Aapon kotiväelle ja sukulaisille lähettämät kirjeet varmasti kannustivat myös muita siirtolaisuuteen, sillä Siirtolaisuusinstituutin passiluettelon mukaan vuonna 1903 passia Yhdysvaltoihin haki ensin Heikki Ollila ja vuonna 1905 Matti Huikari.



Matin passitiedot

Hetken päähänpistosta ei matkaan voinut lähteä, sillä matkalippu oli kallis hankinta. Vuonna 1905 matkalippu välille Hanko-New York maksoi 185 markkaa, nykyrahassa vuonna 2015 noin 813 euroa. Vaikka summa ei nykymittapuulla ole huikea, on syytä muistaa, että vuonna 1905 työmiehen tuntipalkka oli noin 32 penniä ja vuosiansio keskimäärin 1000 markkaa. Lippu maksoi siis parin kolmen kuukauden palkan verran. Vaikka suurimmissa kaupungeissa oli matkalippuja myyviä asiamiehiä ja niin sanottuja tikettikonttoreita, lippuja tuskin myytiin Haapaveden kokoisessa kaupungissa vaan ne hankittiin todennäköisesti lähtösatamasta. Jotkut myös saivat Amerikassa asuvilta sukulaisiltaan laivayhtiön toimistoon maksuosoituksen, prepaid ticketin.

Siinä missä matka Haapavedeltä New Yorkiin taittuu nykyään parhaimmillaan alle vuorokaudessa, vuonna 1905 kesti matka Haapaveden Mieluskylältä Yhdysvaltoihin pari viikkoa. Matin maahantulotodistuksessa lähtösatamaksi on merkitty Liverpool, joten todennäköisesti hän matkusti laivalla Hangosta ensin Englannin itärannikolle Hulliin ja sieltä junalla Liverpooliin. Varsinainen valtamerimatka alkoi Liverpoolista Umbria-höyrylaivalla, johon mahtui yli 1300 matkustajaa ja joka ylitti Atlantin kuudessa päivässä. Mikään luksusristeilijä Umbria ei suinkaan ollut, sillä se oli liikennöinyt Liverpoolin ja New Yorkin väliä jo lähes kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1884.

Helmikuussa 1905 Matti saapui New Yorkiin Ellis Islandille. Miljoonien siirtolaisten tie Yhdysvaltoihin kulki tämän valtavan vastaanottokeskuksen kautta, ja pelkästään yhden päivän aikana tulijoita saattoi olla jopa yksitoistatuhatta. Ellis Island tunnettiin myös nimillä Toiveiden saari ja Kyynelten saari, sillä ennen maahantuloa siirtolaiset joutuivat pikaiseen terveystarkastukseen, ja heille esitettiin muutama kysymys koskien esimerkiksi määränpäätä. Kaikki eivät tarkastusta läpäisseet, ja monet joutuivat palaamaan takaisin kotimaahan. Maahan saapuneiden siirtolaisten tietoja voi tutkia Ellis Islandin tietokannasta.


Matti Huikarin maahantulotodistus, Matin tiedot rivillä 27
Kuvalähde: Ellis Island 

Suurin osa suomalaissiirtolaisista suuntasi maahan päästyään pohjoiseen, Kanadan rajan tuntumaan suurten järvien ympäristöön. Myös itärannikko oli suomalaisten suosiossa. Pohjoisessa työskenneltiin metsätyömailla, kaivoksissa tai tehtaissa. Itärannikolla työllisti teollisuus. Naiset työskentelivät usein palvelijoina, mutta palvelijan työ edellytti ainakin auttavaa kielitaitoa. Maahantulotodistuksen mukaan Matti oli matkalla Massachusettsiin Maynardin kaupunkiin, missä häntä odotti Huikarin sukua sekä Kaisa-sisaren lankomies Abraham eli Aappo Ollila. Lippu määränpäähän oli hankittu valmiiksi etukäteen omilla rahoilla, ja kaikkien kustannusten jälkeen rahaa oli jäljellä kymmenen dollaria.

Maynard sijaitsee Yhdysvaltain itärannikolla, noin tunnin junamatkan päässä Bostonista. Sen asukasluku on nykyisin noin kymmenentuhatta henkeä, ja vaikka vielä vuonna 1900 Maynardissa oli vain kolmisentuhatta asukasta, sen asukasluku peräti kaksinkertaistui seuraavien kymmenen vuoden aikana. Suomalaiset eivät enää ole suuri etninen ryhmä, mutta aikoinaan kaupungissa on ollut vahva suomalainen asukaskanta. Suomalainen seurakunta perustettiin kaupunkiin jo vuonna 1894, ja vuosina 1905-1907 suomalaissiirtolaiset rakensivat oman luterilaisen kirkon. Suomalaissiirtolaisia kaupunkiin houkutteli "Maynardin mylly" eli kutomo Assabet Woolen Mill, myöhemmin American Woolen Company, joka valmisti puolustusvoimain univormuissa käytettyä villakangasta.

Maynardin luterilainen kirkko

Tehdastyö ei ollut järin loistokasta. 1910-luvulle tultaessa kutomo laajensi huomattavasti ja palkkasi paljon maahanmuuttajia Suomesta, Puolasta ja Venäjältä. Päivät olivat pitkiä, sillä työtunteja oli viikossa kuusikymmentä ja tuntipalkka alkaen neljä senttiä. Lapsityövoimaa käytettiin yleisesti, mutta alle 16-vuotiaiden työaikaa määritti lainsäädäntö, jonka mukaan lasten viikoittainen työaika oli 48 tuntia. Työajat olivat tiukat, myöhästymisiä ei sallittu ja irtisanominen helppoa. Olot olivat kehnot - kylmyyden vuoksi työtä tehtiin käsineet kädessä ja tuolin alle pantiin öljylamppu lämmittämään jalkoja. Aika ajoin tehtaassa syntyi lakkoja, ja esimerkiksi vuonna 1910 suomalaiset työntekijät aloittivat laajamittaisen lakon. Aiemmat lakot oli onnistuttu rikkomaan teettämällä työt jotakin toista kansallisuutta edustavilla työläisillä. Ensimmäistä kertaa tämä ei onnistunutkaan, vaan puolalaiset tukivat suomalaisten aloittamaa lakkoa.

Assabet Mills, Maynard

Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten vaiheita voi helposti tutkia maksullisen Ancestry-tietokannan ja ilmaisen FamilySearch-tietokannan avulla, joiden keskeistä aineistoa on väestönlaskenta eli census. Yhdysvalloissa koko liittovaltion väestö luetteloidaan kymmenen vuoden välein, ja koska Matti Huikarin Amerikan-siirtolaisuus kesti vuodesta 1905 vuoteen 1913, hän ehti jättää jälkensä vain vuoden 1910 väestönlaskentaan.

Väestönlaskennan ohella Matin vaiheista löytyy kuitenkin muutamia muita tiedonjyväsiä. Vuonna 1906 tehdastyöläiseksi kirjattu Matti meni naimisiin Maria Ojalan kanssa. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi esikoistytär Anni ja vuoden kuluttua toinen tytär Saima Astrid.

Matin ja Marian vihkiminen
Kuvalähde: Ancestry

Toisinaan haluttujen tietojen löytäminen vaatii melkoista salapoliisin työtä, sillä arkistoihin käsin kirjoitetut nimet ovat digitalisoinnin yhteydessä muuntuneet lähes tunnistamattomiksi. Esimerkiksi vuoden 1910 väestönlaskennassa on perheen sukunimeksi merkitty Hurkory. Väestönlaskennan mukaan Matti ja Maija asuivat vuonna 1910 edelleen Maynardin kaupungissa. Matti työskenteli tehtaassa kutojana, ja Maria oli kotona lasten kanssa. Samassa taloudessa asui myös kaksi lapsetonta pariskuntaa, Hautalat ja Salot. Tammikuussa 1913 perhettä kohtasi suru, kun nuorempi tytär menehtyi vain neljän vuoden iässä polioon. Sukuun kuuluva Jorma Torkkola muistaa kuulleensa, että Matti puolestaan loukkaantui vakavasti työtapaturmassa ja palasi Suomeen kuolemaan. Koko perhe palasikin Suomeen, ja hyvin pian tämän jälkeen Matti kuoli joulukuussa vuonna 1913.

Vuoden 1910 väestönlaskenta, Huikarin perheen tiedot alkaen riviltä 97
Kuvalähde: Ancestry

Vuonna 1916 leski Maria ja 9-vuotias Anni palasivat Yhdysvaltoihin. Molemmat osasivat maahantulotodistuksen mukaan englantia, joten päätös palaamisesta oli varmasti helppo. Maria meni uudelleen naimisiin Juho Karin kanssa, ja vuonna 1922 pariskunnalle syntyi poika Yrjö Johannes eli George John. Pian Maria jäi jo toistamiseen leskeksi. Maria ja George jäivät asumaan Maynardiin, kun taas Anni lähti etsimään työtä. Vuonna 1930 hän työskenteli palvelijana Concordin kaupungissa.

Viimeinen julkisesti saatavilla oleva väestönlaskenta on vuodelta 1940. Tällöin Anni asui North Attleborough'n kaupugissa ja työskenteli Harry ja Beatrice Fisherin perheessä sisäkkönä eli palvelusväen esimiehenä toisen suomalaisnaisen, Katri Kilposen kanssa. Työtunteja Annilla oli viikossa 50 ja työviikkoja vuodessa 50. Vuosipalkka oli 900 dollaria. Ilmeisesti työpaikka oli hyvä ja pidetty, sillä vuonna 1968 serkulleen Hilja Tukalalle lähettämässään kirjeessä Anni kertoo olleensa samassa paikassa jo 36 vuotta.

Annin kirje serkulleen Hilja Tukalalle 
Kuvalähde: Hilja Tukala

Anni vieraili Suomessa kaksi kertaa, 1950-luvun lopulla ja vuonna 1970. Hänen serkkunsa Lauri Huikari muistaa Annin matkustelleen Haapavedellä ja viettäneen aikaa myös äitinsä sukulaisten luona Haapajärvellä. Kirjeenvaihto Suomeen jääneiden sukulaisten kanssa oli vilkasta, ja sodan aikana Lauri Huikarin perhe sai Annilta Amerikan-paketissa muun muassa kahvia, tupakkaa ja riisiä, josta juhlapyhinä keitettiin puuroa. Myös Jorma Torkkola muistaa Amerikan-Annin. Vaikka Anni oli asunut koko ikänsä Yhdysvalloissa, suomen kielessä oli vain vähän vaikutteita englannista. Lauri Torkkola muistaa, miten Anni kertoi, ettei osaa ajaa pyörällä vaan ainoastaan "kaaralla". Erityisen mieleenpainuvia olivat Annin tuliaiskarkit, jotka suomalaislapsesta maistuivat varsin erikoisilta, jopa pahoilta. Annin ensimmäisellä Suomen-vierailulla Torkkolan perheen lapset saivat tuliaisina kukin yhden dollarin, joista ainakin yksi on säilynyt tähän päivään asti.

Toisen siirtolaispolven elämä Yhdysvalloissa oli varmasti helpompaa kuin ummikkoina maahan tulleiden vanhempiensa. Myös palvelijan oli mahdollista saavuttaa varsin mukava elintaso, sillä Suomeen lähetetyistä kirjeistä saattoi lukea matkoista esimerkiksi Havaijille tai Floridaan. Siitä huolimatta kirjeistä kuultaa jonkinlainen juurettomuus. Kirjeitä tuli Suomeen vuosittain joka joulu 1980-luvulle asti, mutta lopulta alkoi ikä painaa. Vuonna 1964 Anni Huikari kirjoitti serkulleen Hilja Tukalalle:

"Ja paljon niitä taas sinne Suomeen on lähtijöitä, toiset ovat menneet ja toiset hommaa lähtöä. Tuntuu että ois se mukava kuin pääsis mukaan, vain eihän se aina sovi lähteä. Teitä muistellen, Anni"

Anni Huikari
Kuvalähde: Lauri Huikari


Matti Huikari
s. 2.11.1882 Haapavesi
k. 30.12.1913 Haapavesi

Maria os. Ojala, myöh. Huikari, myöh. Kari
s. 6.2.1882 Haapajärvi
k. 1956 Maynard, Massachusetts

Anna Mari (Annie Mary) Huikari
s. 19.1.1907 Maynard, Massachusetts
k. 8.11.1982 Maynard, Massachusetts

Saima Astrid Huikari
s. 3.9.1908 Maynard, Massachusetts
k. 4.1.1913 Maynard, Massachusetts 


Marian ja Annin hauta Maynardissa, Glenwoodin hautausmaalla


Lähteet:
Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteri
Ellis Islandin matkustajaluettelot
Ancestry-tietokanta
FamilySearch-tietokanta

Siirtolaisuus Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Amerikkaan 
Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan
Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Umbria
Ellis Island
Maynard, Massachusetts
Maynardin mylly
Maynardin historiallinen seura

Jorma Torkkola 31.8.2015
Lauri Huikari 31.8.2015
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 3.12.1968
Anni Huikarin kirje Hilja Tukalalle 16.6.1964


maanantai 9. marraskuuta 2015

Rikollista touhua


Sukututkijana olen toivottoman kärsimätön ja epäjärjestelmällinen. Sen sijaan että tutkisin sukuhaaran ja henkilön kerrallaan ja kirjaisin muistiin koko elämänkaaren lähdeviitteet, siirryn sukuhaarasta ja henkilöstä toiseen. Jos ohimennen silmiin sattuu jotakin mielenkiintoista, päädyn usein tutkimaan sukuja ja tapahtumia, jotka eivät mitenkään liity omiin juuriini.

Näin kävi tälläkin kertaa. Tarkoitus oli tutkia omia juuria, mutta arkistolaitos ja digitaaliarkisto muuttivat suunnitelmat. Digitaaliarkistoon lisätään jatkuvasti valtavia määriä aineistoa, ja etusivulla on linkki uusimpiin, viikon sisällä digitoituihin asiakirjoihin. Tähän saakka tarjolla ei ole ollut mitään omiin tutkimuskohteisiini liittyvää, ei tälläkään viikolla. Sen sijaan huomasin linkin Valkealan seurakunnan rikoskirjoihin vuodesta 1828 vuoteen 1878. En voinut vastustaa 1800-luvun vastinetta nykypäivän tosi-tv:lle.

Mitään suuria paljastuksia ei tullut, sillä rikokset olivat aika lailla odotettavissa. Sitä tavanomaista juopottelua (fylleri), kuten oman esi-isäni Tuomas Pekanpoika Pyhäluodolla. Usein juopotteluun näytti yhdistyvän sapatinrikos (sabbatsbrott) tai vaikkapa kiroilu (svordom) ja tappelu (slagsmål). Joillakin juopottelu näytti vaihtuneen jo juoppoudeksi (dryckenskap). Löytyipä rangaistujen joukosta myös lukkari, joka oli hoitanut jumalanpalveluksen humalassa (fylleri i tjenst medan Gudstjensten), ja seurakunnan kuudennusmies, joka oli myynyt keittämäänsä pontikkaa. Viinanpoltosta (brännvinsbränning) ja viinan myynnistä (brännvinsförsäljning) tuomioita jaettiinkin kuin liukuhihnalta.

Sivun täydeltä tuomioita viinanpoltosta ja -myynnistä.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Omaisuusrikoksia tehtiin paljon. Näpistyksiä (snatteri) löytyi useita, samoin varkauksia (stöld, tjuvnad). Toisen omaisuutta vahingoitettiin, varsinkin metsää (åverkan i skog, skogsåverkan), joskus myös karjaa (boskap). Vuonna 1852 käräjillä oli ilmeisesti samalla kertaa tuomittu peräti kymmenen miestä siitä, että he olivat kaataneet puita toisen omistamalta maalta.

Saman kylän miehet olivat kaataneet puita toisen mailta.
Kuvalähde: Digitaaliarkisto

Ilmeisesti seurakuntalaiset olivat varsin siveellistä väkeä, sillä tuomioita salavuoteudesta ei juuri ollut. Muutama merkintä löytyi huorinteosta (enkelt hor, enfalt hor). Nykypäivän näkökulmasta kuitenkin tuntuu huvittavalta vuonna 1869 langetettu tuomio, jossa mies oli vastahakoinen toteuttamaan solmittua avioliittoa (för motsträfvighet att fullborda påbörjadt äktenskap). Ehkä mies oli niin sanotusti lähtenyt lätkimään ja jättänyt naisen yksin.

Suurin osa rikoksista tuli kuitattua ripittäytymisellä joko yksin tai julkisesti (enskild kyrkoplikt, uppenbar kyrkoplikt) tai julkisella anteeksipyynnöllä (offentlig afbön). Aina anteeksipyyntö ei riittänyt, sillä esimerkiksi vuonna1856 kouvolalaismies kohteli väkivaltaisesti äitiään (burit våldsam hand å sin mor), juopotteli ja kiroili. Seurauksena oli 28 päivää vankeutta vedellä ja leivällä, julkinen ripittäytyminen ja julkinen anteeksipyyntö äidiltä. Varkaudesta rangaistiin tapauksesta riippuen sakoilla, piiskalla (ris) ja/tai raipoilla (spö). Myös kuolemantuottamuksesta näyttää selvinneen usein rahalla. Esimerkiksi vuonna 1868 kuolemantuottamuksen hinta oli kolmekymmentäkahdeksan markkaa ja neljäkymmentä penniä.

Kaikkein kovin rangaistus langetettiin vuonna 1862 Valkealan Oravalan kylästä kotoisin olleelle rengille, joka määrättiin menettämään päänsä (att halshuggas) rangaistuksena taposta (dräp). Renki sai kuitenkin pitää päänsä, sillä "af Kejserlig Gunst och Nåd benådad till tjugu åtta dagars fängelse vid vatten och bröd, uppenbar kyrkoplikt samt fyra års allmänt arbete i straffängelset i Åbo". Keisarin armosta kuolemantuomio vaihtui siis vajaan kuukauden vankeuteen vedellä ja leivällä, julkirippiin ja neljän vuoden työhön Turun rangaistusvankilassa.

Kuolemantuottamuksesta selvisi rahalla, mutta taposta saattoi menettää päänsä. 
Kuvalähde: Digitaaliarkisto