perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kauppa-Lopo


Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnuutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Vuonna 1889 aikakauslehti Valvojassa ilmestynyt Minna Canthin novelli Kauppa-Lopo synnytti todellisen polemiikin. Kirjailijan antama kuva kansasta oli inhorealistinen ja suorastaan pöyristyttävä. Kirjailijaa syytettiin "inhuuden ihantelijaksi", eikä hänen novellinsa ollenkaan sopinut kansakunnan kuvan rakentamiseen.

Kauppa-Lopo herätti huomiota myös Haapavedellä. Ei niinkään inhorealistisen kuvauksensa vuoksi vaan siksi, että eräs paikkakuntalainen tunnisti novellista itsensä. Ja ilmeisesti hänet tunnistivat tai ainakin epäilivät tunnistavansa myös monet muut, sillä novellin ilmestymisen jälkeen alkoivat juorut levitä.

Kauppa-Lopon esikuvana itseään piti työmiehen vaimo Loviisa Pellikka Haapaveden pitäjästä. Loviisa Pellikka ei itse ollut syntyisin Haapavedeltä, vaan hän oli muuttanut paikkakunnalle avioiduttuaan Leander Pellikan kanssa. Lapseton pariskunta asui Haapajärven kylässä, ja Haapaveden henkikirjoissa heidät on merkitty köyhien tilattomien joukkoon.

Loviisa Pellikka koki itsensä loukatuksi ja nosti syytteen Minna Canthia vastaan. Oikeudenkäynnissä hän kertoi saaneensa osakseen kaikenlaista solvausta ja häväistystä. Ihmiset osoittelivat häntä sormella ja uskoivat hänen syyllistyneen kaikkiin niihin törkeisiin asioihin, joita kirjassa kuvattiin. Ihmiset karttoivat paitsi häntä itseään myös hänen miestään, eivätkä he tahtoneet saada asuntoa tai työtä enää mistään.

Myös silloiset ihmiset janosivat skandaaleja. Oikeudenkäyntiä seuraamaan saapuneet kuvittelivat näkevänsä irvokkaan Kauppa-Lopon mutta joutuivat pettymään. Loviisa Pellikka oli siististi puettu, puhdaskasvoinen, vähän keski-iän ylittänyt vaimo, joka nuorempana oli ollut miellyttävä kasvoiltaan. Vaaterievuista, nuuskan ja tupakan likaamista kasvoista tai suurista, siivottomista töppösistä ei ollut jälkeäkään. Toki hän vaikuttaa olleen yksinkertainen, ehkä hieman viinaan mieltynyt maalaiseukko.

Minna Canth epäilemättä yhdisteli novellissaan useita tosielämän tapahtumia ja monien todellisten henkilöiden piirteitä, mutta ehkä Loviisa Pellikan epäilyksissä sittenkin oli perää. Minna Canthin tyttärelleen Ellille kirjoittamista kirjeistä voi rivien välistä lukea, että Loviisa Pellikka ja Minna Canth tunsivat toisensa jo ennestään. Ehkä Loviisa tosiaan kierteli toreilla ja markkinoilla, ainakin hän Haapaveden henkikirjojen mukaan matkusteli vuosisadanvaihteen tienoilla Pohjois-Suomessa Tornion suunnalla. Ehkä hänet jopa tunnettiin nimellä Kauppa-Lopo.

Ja hän itki, - itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen. 

Näin päättyy Kauppa-Lopo. Ehkä näin tunsi myös Loviisa Pellikka, joka pillahti itkuun oikeuden edessä, kun hänen Minna Canthia vastaan esitettämänsä syytteet kumottiin.


Lähteitä ja lisää lukemista:

Canth, Minna: Kauppa-Lopo.
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava, 2014.
Minnan salonki / Minna Canthin kirje tyttärelleen Ellille 25.10.1890
Kaiku 1.11.1890 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Savo 8.11.1899 / Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Digitaaliarkisto, Haapaveden henkikirjat vuosilta 1895, 1900 ja 1905.



H. M. Keisarin julistuskirja



15. helmikuuta 1899 Nikolai II antoi säädöksen, jonka mukaan Suomen valtiopäivillä oli vain neuvoa-antava rooli eikä niiden kielteinen lausunto enää estäisi lakien voimaanastumista Suomessa. Tämä säädös tunnetaan helmikuun manifestina, ja sen katsotaan aloittaneen ensimmäisen sortokauden.

18.2.1899 Suomalainen Wirallinen lehti

Manifesti herätti suomalaisissa suurta vastustusta, ja jo alle viikon kuluttua sen antamisesta päätettiin kerätä kansalaisten joukosta adressi, jonka lukuisat allekirjoitukset osoittaisivat, miten laajaa tyytymättömyyttä Suomen perustuslakien loukkaaminen aiheutti. Alle kahdessa viikossa ympäri Suomen kerättiin allekirjoituksia yli puoli miljoonaa. Lukumäärä oli melkoinen, sillä Suomen väkiluku oli tuolloin 2,5 miljoonaa ja liikenneyhteydet kehnot.

Oulaisissa suuri adressi keräsi kaikkiaan 761 allekirjoittajaa, joiden osuus koko kunnan väkiluvusta oli 15,9 prosenttia. Haapavedellä allekirjoittaneita oli huomattavasti enemmän, yli 1100 henkeä. Sitäkin aktiivisemmin listoja kerättiin ja allekirjoitettiin Kärsämäellä, missä adressin allekirjoitti yhteensä 1212 kuntalaista.

Ollilanperän väkeä Haapavedeltä


Allekirjoitusten keräämisen jälkeen jokaisesta kunnasta valittiin valtuutetut viemään nimilistat ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin. Oulaisten edustajaksi valittiin Juho Raudaskoski ja Haapavedeltä Isak Vahe, joka myöhemmin toimi kuntakokouksen varapuheenjohtajana ja kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Yhteensä viidensadan miehen lähetystö kokoontui 11.-13. maaliskuuta 1899 Helsinkiin ja jatkoi sieltä junalla Pietariin.

Torstaiaamuna 16. maaliskuuta Pietarissa Suomen asemalla odotti tulijoita iso joukko poliiseja. Poliisiprefekti lähetti tulijat kaupungin päällikön puheille, joka kielsi "prosessioonissa kulkemisen" mutta antoi luvan pitää suomalaisessa kirkossa jumalanpalveluksen, esiintyä viidenkymmenen hengen deputatsioonissa ja pyytää kaikille viidellesadalle audienssia. Perjantaina 17. maaliskuuta suomalaisten tunnelma oli edelleen hyvä, luottavainen ja rohkea, ja edustajat kiertelivät jumalanpalveluksen jälkeen pieninä joukkoina Pietarin kirkkoja katselemassa. Lauantaina 18. maaliskuuta lähetystön jäsenet kokoontuivat odottamaan pääsyä keisarin puheille, mutta keisari vastasi seuraavasti:

22.3.1899 Louhi


Lähetystö joutui palaamaan tyhjin käsin Helsinkiin, missä rautatieasemalla oli vastassa suuri väkijoukko laulaen Maamme-laulua. Illalla Seurahuoneella järjestettiin juhlaillallinen, johon lähetystön jäsenten lisäksi osallistui viisisataa vierasta.

Suuri adressi löytyy kokonaisuudessaan digitoituna Digitaaliarkistosta. Suku- ja paikallishistorian harrastajan kannalta adressi on mielenkiintoista luettavaa, sillä allekirjoituksen yhteyteen merkityt ammatit ja tittelit antavat hyvän kuvan alueen sosiaalisesta rakenteesta. Sekä Oulaisissa että Haapavedellä ehdottomasti suurin elinkeino oli maanviljelys, mutta Haapavedellä vaihtelua tuovat kansanopiston oppilaat ja entiset sotilaat, jotka Oulaisista puuttuvat lähes kokonaan. Koska allekirjoituksia kierrettiin keräämässä ympäri kyliä, adressin avulla voi ehkä päätellä, keitä milläkin alueella asui. Toki jo pelkästään omakätiset allekirjoitukset yli sadan vuoden takaa ovat kiehtovaa selattavaa.


Lähteitä ja lisää lukemista

Turunen, Harri: Oulaisten historia. Oulainen, 1986.
Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999.