tiistai 7. kesäkuuta 2016

Ville Kulju ja kultaiset kellonperät

William Kuley eli Ville Kulju oli tanakka, punaposkinen ja kaunis mies. Hän oli työskennellyt Etelä-Dakotan kaivoksissa yhdeksän vuotta, kun vuonna 1896 Klondikesta levisi tieto kultalöydöistä. Tiettömään erämaahan matkusti satatuhatpäinen joukko toiveikkaita kullanetsijöitä, heidän mukanaan Ville Kulju, joka uudessa maassa käytti nimeä William Kuley. Monet vaurastuivat, mutta monet myös menettivät henkensä ennen kuin edes pääsivät perille.

Ville Kulju lähti Suomesta köyhänä tyhjätaskuna, mutta palasi kotiin Haapavedelle koottuaan kultakentillä omaisuuden. Hän oli aikansa siirtolaisista kuuluisimpia, ja hänen kokemuksistaan kerrotiin vuonna 1897 lukuisissa lehdissä, muun muassa Siirtolaisessa, Salmettaressa, Kotkan Uutisissa ja Karjalattaressa.

Matka Klondikeen oli pitkä ja vaivalloinen, kolmen kuukauden taival. Yhdessä kahden suomalaisen matkakumppaninsa kanssa Ville matkusti Etelä-Dakotasta junalla Seattleen ja jatkoi muutaman päivän odotuksen jälkeen laivalla Alaskaan, Juneauhun. Seuraava laiva vei kumppanukset Dyeaan, mistä he taivalsivat omin neuvoin halki vuoristojen ja erämaan ruoka- ja varustekuormaa kelkalla kiskoen Dawson Cityyn.

Ville Kulju matkusti junalla Etelä-Dakotasta Seattleen, yhdellä laivalla Juneauhun,
toisella Dyeaan ja sieltä jalkaisin Dawson Cityyn ja Fortymileen. 

Syksyllä 1896 kumppanukset saapuivat Yukonjoen sivuhaaran Fortymilen maisemiin, kultakentistä kuuluisimmalle. Väkeä oli paljon, mutta sattumalta suomalaiset löysivät vielä valtaamattomat maapalat. Tilanne vaikutti toivottomalta. Ensimmäisissä huuhdontayrityksissä kultaa löytyi vain reilun dollarin arvosta, ja lisäksi Kanadan viranomaiset ottivat kaikista löydöistä 10 prosentin veron. Asumuksina olivat teltat ja sammalilla vuoratut hökkelit, eikä surkea ruoka olisi kotona Etelä-Dakotassa kelvannut kerjäläisellekään. Ankaran talven jatkuessa suomalaisia alkoi uhata nälkäkuolema, ja Ville Kulju palasi kaupunkiin varastoja täydentämään. Hänen poissaollessaan kaupunkiin oli kiirinyt tieto tuoreista kultalöydöistä, joiden perusteella hän suuntasi vuorostaan Klondikeen.

Toimeentulonsa turvaamiseksi Ville Kulju teki toisenkin valtauksen, mutta koska valtaus osoittautui tuottamattomaksi, hän myi sen ja palasi lähtöpisteeseen. Työt eivät keskeytyneet talvellakaan, sillä koko talven hän kaivoi valtauksellaan maata läjiksi, joista kevään tultua kulta huuhdottaisiin talteen. 

Kullankaivajien leiri Yukonjoella.
Kuva: Wikimedia Commons

Vasta keväällä Ville Kulju löysi todellisen kultasuonen. Maata kaivettaessa poimittiin pois vain suurimmat kultahiput. Suurin niistä oli peukalonpään kokoinen, mutta muut kullankaivajat löysivät jopa kananmunan kokoisia paloja. Kolmen kevätkuukauden aikana Kulju kaivoi kultaa kaikkiaan 17000 dollarin arvosta.

Vaikka maisemat Klondikessa muistuttivat paljon Pohjois-Suomen maisemia ja seudun venäjää puhuvat intiaanit olivat rauhallisia ja hyväntahtoisia, Ville Kulju ikävöi kotiin. Talven mittaan ikävä äityi niin pahaksi, että hän päätti lähteä kultakentiltä heti tilaisuuden tullen. Hän myi valtauksensa kumppanilleen 22000 dollarilla ja palasi ensimmäisellä laivalla San Franciscoon.

Heti alkajaisiksi kullankaivajien oli taitettava jalkaisin yli 50 kilometrin pituinen Chilkoot Pass
ja ylitettävä yli 1000 metriä korkea vuorenharjanne.
Kuva: Wikimedia Commons  

Mainareiden paluu kultineen herätti San Franciscossa huomiota - laivasta nousi joukko ruskettuneita, ruokkoamattomia ja riutuneita miehiä mukanaan painavat kantamukset. Ville Kuljulla oli säkissään peräti viitisenkymmentä kiloa kultaa. Kun seuraava kullankaivajien laiva saapui satamaan, huhu kultasaaliista oli jo tavoittanut kaupunkilaiset, ja laivaa oli odottamassa viisituhatpäinen väkijoukko.

Osan kullasta Ville Kulju muutti rahaksi ja lähetti Suomeen, osasta hän teetti rahapajassa 20 dollarin kolikoita ja kiinnitti yhden palan koristeeksi kellonperiin. Niin kuin kiehtoville tarinoille usein käy, myös Ville Kuljun tarina jäi elämään ja sai lisää väriä. K-G. Olinin Alaska-kirjassa Villen löytämä kananmunan kokoinen kultakimpale on kasvanut banaanin kokoiseksi. Kellonperien kultakoriste on puolestaan aikojen saatossa vaihtunut paikallisten puheissa kultaisiksi kellonperiksi.

Klondikessa tarjolla oli monenlaisia houkutuksia, ja moni sortui juomaan ja pelaamaan. Ville Kulju pysyi kuitenkin kaidalla tiellä ja palasi Suomeen. Kotiin päästyään hän raivasi itselleen ja perheelleen pellon ja pystytti Haapaveden Sulkakylälle talon. Maailmaa nähneenä miehenä hän oli aikaansa edellä ja rakensi ensimmäisenä paikkakunnalla taloonsa vesijohdon läheisestä lähteestä.

Moni moitti Ville Kuljua siitä, että tämä oli myynyt valtauksensa liian halvalla. "Enhän minä koko maailmaa lähtenyt noutamaan", hän kuittasi vaatimattomasti moitteet. 


Lähteitä ja lisää lukemista:
K-G. Olin: Alaska, Del 2, Guldrushen. Ab Olimex Oy och K-G Olin, 1996
Kylät Korkatin kainalossa - Ojakylän, Ristisenojan, Savikosken, Leppiojanperän, Korkatin ja Sulkakylän kyläkirja
Kotkan Uutiset, 2.12.1897



perjantai 3. kesäkuuta 2016

Suvi suloinen

Talvi oli niin kylmä, ettei moista ollut koettu liki neljäänkymmeneen vuoteen. Kaarle X Kustaa marssi yli Ison-Beltin. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että paaston aikana syötiin lihaa, sillä kalaa ei saanut. Ihmiset paleltuivat hengiltä. Portugalissa ja Espanjassa kolmasosa karjasta kuoli nälkään. Suomessa sudet hyökkäilivät taloihin ja kevätkylvöt saatiin päätökseen vasta juhannuksena.

Vuoden 1695 talvi oli Pohjois-Ruotsissa ja Suomessa synkkä. Ihmiset vaelsivat maaseudulta kaupunkeihin saadakseen ruokaa, ja vielä kaksi vuotta myöhemmin, keväällä 1697, Tukholman kadut olivat täynnä kuolleita ja kuolevia.



Kylmän talven kääntyessä Gotlannissa kevääksi suuntasi kirkonmies Israel Kolmodin tapansa mukaan kävelyretkillään Hångerin lähteelle, vehreän lehdon keskellä sijaitsevalle vanhalle uhrilähteelle. Lähteen luona istuskellessaan hän loi sanat myös suomalaisten rakastamaan Suvivirteen. Tai näin ainakin oletetaan, sillä täyttä varmuutta tekijästä ei ole. Alun perin Suvivirsi oli rukous ja pyyntö siitä, että kylmä talvi viimeinkin loppuisi ja pellot ja luonto heräisivät jälleen henkiin. Kovin suurta apua ei rukouksista ollut, sillä seuraavana syksynä sato oli lähes olematon. Sanotaan, ettei sinä vuonna saatu pelloilta yhtäkään rukiin kortta.


Ruotsalaiset yhtä lailla kuin suomalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset ottivat virren "Een Sommarwisa" omakseen. Kun se ensimmäisen kerran käännettiin suomeksi vuonna 1698, pahimmat nälkävuodet olivat jo takana. Ehkä juuri siksi Suvivirsi vetosi myös suomalaisten tunteisiin - se herätti toivon tulevasta ja palautti mieleen muistot menneestä.


Israel Kolmodinin suvulla oli yhteyksiä myös Suomeen. Näytelmäkirjailijana tunnettu veli Erik Kolmodin opiskeli Turussa, ja hänet on haudattu Uskelaan. Sisaren kautta puolestaan päätyi Suomeen Wåhlberg-suku, joka asettui asumaan Oulun seudulle Muhoksen Laitasaareen. Tähän Wåhlberg-sukuun kuului muun muassa K. J. Ståhlbergin ensimmäinen vaimo Hedvig Wåhlberg.


Suurten nälkävuosien jälkeen sanoitusta on uudistettu niin Ruotsissa kuin Suomessa. Enää ei Suomessakaan lauleta vuoden 1701 virsikirjan mukaan, miten aurinko hautoo kuolleet eläviksi, sillä sanoitusta muutettiin 1860-luvulla ja uudelleen 1930-luvulla. Yksi 1860-luvun sanoitusehdotuksista oli turkulaisessa Tähti-lehdessä julkaistu versio, jota olen käyttänyt tämän kirjoituksen kuvituksena. Myös 2000-luvulla on kiivaasti keskusteltu uudistuksista, mutta siitä huolimatta Suvivirsi on mielestäni erottamaton osa kevättä ja koulujen kevätjuhlaa. Samoin kuin omina kouluvuosinani maakuntalaulu Kymmenen virran maa.



Lähteitä ja lisää lukemista:

Wikipedia, Den blomstertid nu kommer
Wikipedia, Suvivirsi
Israel Kolmodin
Hångers källa
Wikipedia, Hungersnöden 1695-1697
Wåhlberg-suku Suomessa
Wåhlberg-suku Muhoksella Laitasaaressa (sivusto kesälomalla)
Suvivirren sukupolvet
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia (Osa 2, Suuri nälänhätä)
Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska - Suuri nälänhätä Suomessa. Siltala, 2012.

Kuvalähde: Tähti, 4.6.1867