torstai 23. maaliskuuta 2017

Nälkävuodet Haapavedellä


Vuosina 1867-1868 Suomessa koettiin suuri nälänhätä, katastrofi joka vei hautaan noin kahdeksan prosenttia koko Suomen väestöstä.

Toki nälkä oli ollut tuttu vieras Suomessa, sillä suurina kuolonvuosina 1500- ja 1600-luvun taitteessa koetteli Suomea ja koko Pohjois-Eurooppaa paha nälänhätä. Perimätiedon mukaan Haapavedellä ja lähiseuduilla myivät nälän riivaamat ihmiset hädässään lapsiaan orjiksi Venäjälle. Haapavedellä asutus oli kasvanut jatkuvasti vuoteen 1600, jolloin asukasluku oli noin 220 henkeä. Hallavuodet kuitenkin verottivat väestöä niin, että vuonna 1603 oli Haapavedellä asukkaita enää 75 henkeä. (4)

Arka tuota säikähti. Wiittä, kuutta, hallawuotta, seitsentä wesikeseä.
Kuva: Gustawa Schartaun kirjasta Hywäntahtoisia neuwoja katowuosina

Täydellinen kato!


Sataviisikymmentä vuotta sitten Suomi oli jälleen nälkäkatastrofin edessä. Nälkä ei kuitenkaan tullut äkkiä eikä yllättäen, vaan sitä edelsi peräti seitsemän huonoa vuotta, vanhan sananlaskun mukaiset "seitsemän wesikeseä". Todellisuudessa huonoja vuosia oli enemmänkin kuin seitsemän, sillä jo vuonna 1856 sato oli kehno koko maassa. Viitasaarella tätä kesää muisteltiin vielä muutama vuosikymmen myöhemmin. (1)

Kesä oli lyhyt. Wilja tosin joutui jotakuinkin, mutta Elokuun 13 päiwän ehtoolla taiwas selkeni uhkaawasti. Ja kun aurinko seuraawana aamuna nousi mailtaan ja walaisi wainioita, käyskenteliwät ihmiset pelloilla ja kujilla ja teillä ikään kuin huumaantuneina, puristellen toinen toisensa käsiä, mutta woimatta wirkkaa mitään: oli tullut täydellinen kato. Kato!

Haapavedellä vuonna 1859 jäi lehti puuhun talveksi, minkä vanha kansa uskoi enteilevän tulevaa hallakesää. Näin myös kävi, sillä kesällä 1860 halla pani juhannuksen tienoilla kaiken alavilla mailla. Rantsilassa rukiinlaihot olivat jo hyvällä alulla, mutta raesade ja ukkosmyrsky repi talojen katot, raateli aidat ja riuhtoi puut sekä vei toiveet sadosta. Yleisesti ottaen sato oli vielä keskinkertainen, paikoitellen jopa hyvä. (2, 5)

Kuva: Wikimedia Commons
Myös vuodet 1861 ja 1862 olivat hallavuosia, mutta helpotusta tilanteeseen toivat jauhopalkalla tehdyt hätäaputyöt. Reisjärven ja Haapajärven välillä kuivattiin Kalajanjärvi, josta saatiin lisää laidunmaata karjalle. Vanhat niityt kuitenkin pääsivät metsittymään, eikä uusien niittyjen ruosteheinä sopinut hevosten ravinnoksi. (2)

Vuonna 1863 lumi pysyi maassa toukokuun puoliväliin, ja heinäkuun puolivälissä vieraili jälleen halla. Sato oli heikonlainen. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kertoi kylväneensä viisi kapallista, mutta satoa tuli vain kolme kapallista. Myös viljan laatu vaihteli - milloin oli tähkässä vain muutama jyvä, milloin puolet tavallisesta. Peruna sentään säilyi, jos sitä muisti mullata ahkerasti. (2)

Kesä 1864 oli kohtalainen. Haapavedellä tehtiin hätäaputöitä: Karsikkaalla perattiin Karsikasojaa, Ojakylällä kaivettiin viemäreitä Karihtalan luona ja Mieluskylällä suunniteltiin Isonnevan kuivausta. Nivalassa Veneheitonräme ojitettiin viemäreillä. (2, 6)

Talvi 1864-1865 oli hyvin runsasluminen, ja kun kevät koitti, Pyhäjokilaakso kärsi tavallistakin pahemmista kevättulvista. Pyhäjoen ylittävät sillat olivat hataria renkkusiltoja, jotka tulvavesi vei mennessään. Oulaisissa ja Nivalassa tiet olivat alavilla mailla monin paikoin kulkukelvottomia, joten kärryjen sijasta ihmiset liikkuivat veneellä. Kevään kääntyessä kesäksi iski Oulun lääniin eläinrutto, joka tappoi paljon lehmiä. (7, 8)

Eläinten lisäksi kulkutaudit riivasivat myös ihmisiä. Kärsämäellä liikkui kuumetauti, joka vei kahden kuukauden sisällä hautaan yli neljäkymmentä aikuista. Pahimmillaan saattoi samassa talossa olla kuumetaudin kourissa peräti kuusitoista henkeä. Monena sunnuntaina siunattiin yhteishautaan viisi, kuusi tai seitsemän vainajaa. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. (9)

Hugo Simbergin maalaus Halla
Kuva: Wikimedia Commons
15. elokuuta 1865 Kestilässä oli sankka sumu ja niin kova yöpakkanen, että aamulla maa oli kauttaaltaan valkoisena ja katot kuurassa. Pulkkilassa tästä samasta hallayöstä selvittiin säikähdyksellä, mutta viikkoa myöhemmin Haapavedellä kova halla turmeli ohrat monin paikoin. Perunanvarret paleltuivat, ja herneen-, pellavan- ja hampunsiemenet menivät lähes kaikkialla pilalle. Lokakuun puolivälin tienoilla Oulujoki jäätyi ja pakkasta oli jo yli kymmenen astetta. Talven aikana rukiinoraat mätänivät peltoon. Oulun Wiikko-Sanomia kirjoitti (10, 11, 12, 14)

Ruoka on kaikki ja neuvot ovat kaikki enimmältä osalta talollisistaki; köyhät owat aiwan nälkään nääntymässä.

Tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1866 puhkesi eräs kirjoittaja Helsingfors Dagblad -lehdessä avunhuutoon - auttakaa, auttakaa, sillä koskaan ei hätä ole ollut näin suuri. (13)

Hjelp, hjelp, ty aldrig har den varit mer af nöden!

Vuonna 1866 Kestilässä maa paljastui jo tammikuussa, ja maaliskuussa 1866 talvi näytti loppuvan kokonaan. Purot tulvivat, myllyt jauhoivat ja maat paljastuivat, mutta huhtikuussa tuli takatalvi. Kestilässä kerjäläislaumat olivat niin suuria, että kun joukkio tuli taloon, pääsi monelta emännältä itku, sillä ruokaa ei ollut enää omalle perheellekään antaa. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kävi vielä huhtikuussa talviteitse Raahessa, sillä suot olivat jäässä ja talvitiet täydessä kunnossa. Hiiriä oli niin paljon, että suovat olivat sisältä silkkaa silppua. (2, 14)

Kesällä halla teki taas tuhojaan. Koska takana oli jo monta katovuotta, tuli kysymys seuraavan kevään simenen hankinnasta. Oulun ja Raahen kauppaseuroilla oli siementä myytävänä, mutta hinta oli niin kova, että lainaa otettiin yhdessä usean talon voimin. Lainojen maksu ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti, ja moni talo joutui maksamaan toistenkin lainat. Myös Haapavedellä oli taloja meni "ryöstölle" ja myytiin "ryöstö auksiooneissa" alihintaan lainojen kuittaamiseksi. Toiset hyötyivät tilanteesta, toiset kärsivät - kerrotaan, että Haapavedellä eräskin komea talo on rakennettu muista hyötymällä, kun taas yksi isäntä hirtti itsensä ja toinen tuli hulluksi. (2)

Satelan nälkäriihi syksyllä 2016
Kuva: Seppo Aho


Seuraava talvi oli ankara koko maassa. Pakkanen oli armottoman kova, ja esimerkiksi Turussa ja Viipurissa mitattiin kolmenkymmenen asteen pakkaslukemia. Keväällä 1867 luonto oli kuiten se olisi suistunut radaltaan. Erkin päivänä eli 18. toukokuuta hanget ulottuivat aitojen tasalle ja kantoivat hevosta. 25. toukokuuta Haapavedellä liikuttiin vielä suksilla. Pyhäjoki suli Haapaveden kohdalla vasta kesäkuussa, ja vielä kesäkuun puolivälissä pääsi jäitä pitkin ajamaan vajaan kilometrin matkan Erkkisenniemestä Huikarinniemeen. (2, 3, 16)

Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä


Ensimmäisenä ruoka loppui eläimiltä. Eläimille haalittiin ruoaksi latojen aluksia ja olkikattoja, koivunvarpuja ja kuusenhakoja. Mäntyjä ja haapoja kuorittiin, kuoret liotettiin suolavedessä ja syötettiin sitten eläimille. Myös hevosenlantaa syötettiin lehmille. Siitä huolimatta karjaa kuoli tai tapettiin varman nälkäkuoleman edessä. Kevään 1867 aikana Haapavedellä kuoli 35 hevosta, 70 lehmää ja 1200 lammasta sekä Kärsämäellä 70 hevosta, 100 lehmää ja 1000 lammasta. Pyhäjärveltä kirkkoherra Castrén ilmoitti, että seurakunnassa oli neljän päivän aikana kuollut nälkään 55 hevosta, 37 lehmää ja 472 lammasta. (2, 17)

Kun kevät lopulta koitti, aurinko alkoi helottaa täydeltä taivaalta ja sulattaa hankia. Eskolanniemessä, Mustikkamäellä ja Askossa kylvettiin rantarinteiden pelloille hiekkaa ja tuhkaa, jotta lumi sulaisi nopeammin. Siellä pellot saatiinkin kuiviksi ja kylvö päästiin aloittamaan kohtalaisen ajoissa, mutta muualla päästiin toukotöihin vasta juhannuksena. (2)

Kesästä tuli kaunis ja vilja kasvoi, mutta 3. syyskuuta halla kaatoi aivan kaiken. Yöllä yritettiin kaataa puolivalmista viljaa. Harvalle tuli puimista, ja viljat pantiin talteen rusineen ja tähkineen. Ihmiset turvautuivat hätäravintoon, ennestään tuttuun pettuleipään tietenkin, mutta kaikki hyödynnettiin - luut, oljet, sammaleet ja jäkälät. Oulun läänin kuvernööri Alfthan yritti saada ylioppilaita jakamaan kansalle oppia syötäviksi kelpaavista sienistä ja niiden ruoaksi valmistamisesta, mutta sama hallayö, joka oli vienyt viljan, oli kuitenkin palelluttanut sienet. (2, 12)

Moni vieroksui jäkälän käyttöä, sillä sen sanottiin puhkovan silmät ja rikkovan maksan. Jäkälässä olikin myrkyllisä jäkälähappoja, joten sen valmistaminen ihmisravinnoksi vaati aikaa, vaivaa ja taitoa. Jäkälää oli huuhdeltava puhtaalla vedellä, liotettava lipeävedessä usean päivän ajan, jälleen huuhdeltava, kuivattava  ja jauhettava. Prosessi oli pitkä ja työläs. Usein ihmisravinnoksi kehno tai jopa kelpaamaton ravinto olikin vain tuskallisempi vaihtoehto armeliaalle nälkäkuolemalle. (2, 3, 18, 22)

Kerjäläisiä ja meijereitä


Talven mukana tuli armoton kurjuus, ja nälkä ajoi kerjäläislaumat liikkeelle. Pohjois-Suomesta vaellettiin isolla joukolla Norjaan. Viipurin suuntaan riitti kulkijoita, sillä Savossa sanottiin riittävän leipää. Olivathan esimerkiksi Mikkelin ja Viipurin lääni säästyneet kadolta. Kerjuulle lähteneitä kuitenkin kyydittiin jatkuvasti takaisin oman kunnan huostaan, kukaan ei halunnut kerjäläisiä omaksi taakakseen. Kärsämäen rovasti Frosterus oli ankaran miehen maineessa ja käännytti järjestään Haapavedeltä naapurikuntaan pyrkineet kerjäläiset. Kerjäläisten turvaksi ja kansainvaelluksen hillitsemiseksi Oulussa ryhdyttiin syksyllä 1867 perustamaan työ- ja vaivaishuoneita. Alkuvuodesta 1868 Haapavesi noudatti Oulun esimerkkiä. (1, 2)

Kuva: Kansanvalistusseuran kalenteri 1898


Ensimmäiset työhuoneet perustettiin Myllylään ja Huikariin, kolmas naisille ja lapsille tarkoitettu työhuone tuli Alamaalle, neljännestä tuli sairashuone Sulkalaan ja viides työhuone toimi Satelassa. Kansan suussa nämä työ- ja vaivaishuoneet kulkivat meijerin nimellä, ja ajan mittaan nälkävuosia alettiin Haapavedellä kutsua meijerivuosiksi. Meijereissä väkeä riitti - väliin tuotiin tiepuoleen uupuneita kerjäläisiä, väliin tuotiin sydänmaan mökeistä nälkiintyneitä. (2)

Haapaveden työhuoneiden sääntöjä en ole löytänyt, mutta koska työhuoneet perustettiin Oulun mallin mukaan,  säännöt ovat todennäköisesti olleet hyvin samankaltaiset. Järjestys toistui päivästä toiseen samanlaisena: Herätys aamulla puoli viideltä, siivous, rukoushetki, työpäivä ja päivän päätteeksi jälleen rukoushetki. Sauna kahdesti viikossa ja sunnuntaina jumalanpalvelus. (1, 19)

Siinä missä toiset suorastaan pyrkivät työhuoneille hätäleivän ja laihan keiton toivossa, toiset taas eivät työhuoneille suostuneet. Vuonna 1916 Matti Koivu Eskolanniemestä kertoi selvinneensä meijeristä lähinnä sen ansiosta, että sai käydä lähellä asuvan tätinsä luona syömässä. Palos-Erkki Kytökylältä puolestaan oli viety Satelan meijeriin. Kun hän oli nähnyt, millaista velliä meijerin pihalla "lörryytettiin", hän oli katsonut parhaimmaksi lähteä omille teilleen. Myös Myllyperän Mutkan Anna oli lähtenyt meijeristä omin lupinensa ja ollut onnellinen saadessaan siellä täällä huituvelliä. (20)


Ruokalajit ja -määrät Oulun työhuoneella 1867
Kuva: Oulun Wiikko-Sanomia 16.11.1867
Millaista oli se velli, jota Palos-Erkki Satelan meijerissä pelästyi? Haapavedellä päivän ruoka-annos oli kullekin aikuiselle hoidokille puolitoista naulaa eli kuutisensataa grammaa pehkuista ja oljista tehtyä leipää, neljännes kannu velliä ja yksi silakka. Lapset ja imettävät naiset saivat silakan sijasta piimää. Aamiainen syötiin kahdeksan ja yhdeksän välillä, päivällinen yhden ja kahden välillä sekä illallinen kahdeksan ja yhdeksän välillä. Hieman tukevampaa ruokaa saatiin Oulussa, missä köyhät saivat jokaisella aterialla puoli naulaa leipää, kaksi silakkaa, 1/2 tuoppia potaattia ja 1/2 tuoppia sahtia. (2, 21)

"Paljonko tyhjästä ottaa"


Tarkkaa tietoa meijereiden väkimäärästä ei ole, mutta erään tilaston mukaan Haapaveden viidellä työhuoneella oli keväällä 1868 yhteensä 462 henkeä, joista alle 15-vuotiaita oli 174 henkeä. Ei ihme, että Haapavedelle tarkastuskäynnille saapunut Oulun läänin kuvernööri Alfthan oli tyytymätön meijereiden oloihin. Haapaveden päättäjät kuitenkin valittivat ja totesivat, että "paljonko tyhjästä ottaa, kun toinen käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään". (2)

Kerjäläisperhe maantiellä
Kuva: Wikimedia Commons


Kuvernööri ryhtyikin toimiin ja kehotti lähettämään työhuoneiden vielä terveet asukkaat takaisin koteihinsa. Yksi kotimatkalle lähetetyistä on Manna Pyöriän vaimo, johon ylivieskalainen kirjailija ja valtiopäivämies Pietari Päivärinta viittaa Kanttilaiset-teoksessaan. Manna Pyöriä asuu perheineen uudistalossa kaukana sydänmaalla, ja sinne vaimo lähtee taivaltamaan mukanaan kolme lasta ja kaksi leiviskää jauhoja. Äiti lapsineen pääsee kotiin, mutta ruoan loputtua hän lähtee jälleen kirkonkylälle. Rytkyn ja Haapakosken välillä, keskellä tiheää kuusikkoa äiti uupuu tiepuoleen rintalapsi sylissään. Vanhin lapsista jatkaa Haapakoskelle hakemaan apua, mutta apu saadaan paikalle liian myöhään. Äiti on jo kuollut. Vuoden kuluttua Manna lähtee kirkolle mutta ei pääse perille koskaan, vain hevonen saapuu yksin läheiseen taloon. Kyläläiset sanovat, että näin oli tarkoitettu - Mannan kohtaloksi koitui sama tienristeys, johon hänen vaimonsa on väsynyt. (2, 23)

Manna Pyöriä Haapaveden rippikirjassa 1862-1869
Kuva: SSHY
Vaikka Manna Pyöriän tarina on vain tarina, taustalla epäilemättä on totuuden siemen. Manna Pyöriä nimittäin löytyy Haapaveden kirkonkirjoista. Hänen kohdallaan on merkintä "försvunnen" eli kadonnut. Sekä Manna että hänen vaimonsa Liisa olivat kotoisin Nivalasta. Heidän lapsistaan ainakin kaksi avioitui paikkakunnalla, joten on hyvinkin mahdollista, että Kanttilan sukua elää Haapavedellä vielä tänäkin päivänä. (25)

Kaikista ponnisteluista huolimatta kurjuus ja kuolleisuus vain kasvoi. Keväällä 1868 Oulun läänissä toimi yhteensä 70 työhuonetta, joissa oli 8000-10 000 henkeä. Kaikkein pahimpana sunnuntaina Haapavedellä siunattiin hautaan 32 vainajaa. Toisin kuin etelässä ei Haapavedellä kuitenkaan jouduttu hautaamaan tuntemattomia kulkijoita, vaan kaikkien hautaan siunattujen nimet olivat tiedossa. Hautauksia oli kuitenkin niin paljon, että kuolinkellot soivat yhtä mittaa ja hautojen avaaminen routaiseen ja jäiseen maahan oli niin kovaa työtä, että väkeä oli kutsuttava työhön ympäri pitäjää. (2, 19, 24)

Tärpättiä ja etikkaa


Sulkalan sairashuoneen muistiinpanot alkavat 18. huhtikuuta 1868. Huhtikuun loppuun mennessä eli vajaan kahden viikon aikana Sulkalasta toimitettiin hautaan yhteensä 33 ruumista. Vielä toukokuussa Sulkalasta toimitettiin kirkkomaalle 57 ruumista. Tämän jälkeen elämä alkoi voittaa, mutta vielä kesäkuussa Sulkalaan tuotiin ensin yhdeksän ja sen jälkeen vielä kaksi hevoskuormaa sairaita. (2)

Nälkään kuolleiksi merkittiin Haapavedellä syksyn 1867 ja vuoden 1868 aikana vain kaksi henkeä - edellä mainittu Manna Pyöriän vaimo Liisa huhtikuussa 1868 ja mökinmies Abel Johansson eli Aapeli Juhonpoika Mylly 46 vuoden iässä toukokuussa 1868. Vainajien joukossa on kuitenkin useita, joiden kuolinpaikaksi on Haapaveden sijasta merkitty jokin toinen paikkakunta, esimerkiksi Kuopio, Leppävirta tai Suonenjoki. Mahtuupa mukaan myös yksi Norjassa ja yksi Viipurissa kuollut. Epäilemättä nälkä uuvutti kesken kerjuumatkan myös osan heistä. (26)

22.3.1868 Haapavedellä siunattiin 10 vainajaa,
joista kuusi oli alle 15-vuotiaita ja seitsemän on merkitty kuolleeksi työ- tai vaivaishuoneella.
Kuva: Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1861-1870


Ennen nälkäkuolemaa ehättivät erilaiset kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti, hivutustauti ja pöhötys. Kerjäläiset levittivät tauteja mukanaan, eivätkä taudit säästäneet ketään. Vaikka työhuoneiden tarkoitus oli hyvä, ne koituivat monen kohtaloksi, sillä työhuoneiden asukkaista kuoli yli puolet. Eivätkä keinot sairaiden hoitoon olleet kovin tehokkaat - Sulkalan sairashuoneella niin sanottuna ylilääkärinä taisteli tauteja vastaan entinen aliupseeri Nikkilä ja apulaisenaan Maria Mannerström. Aseinaan heillä oli pari tärpätti- ja etikkapulloa, sillä muita lääkkeitä ei nälkäkevään aikana sairashuoneelle ostettu. (2, 3)

Vuonna 1868 Haapavedellä oli 4500 asukasta. Yhden talven aikana nälkä ja taudit veivät hautaan 737 henkeä, joista talollisia oli 217 henkeä ja tilatonta, köyhempää väkeä 520 henkeä. Haapavedellä kuolleisuus oli kaikista Suomen kunnista kuudenneksi suurin. Lähiseudun muita katastrofikuntia olivat muun muassa Kärsämäki, Sievi ja Haapajärvi. (1)

Haapaveden opiston entinen rehtori Leino Pentzin kirjoittaa: "Mutta pitkänkin talven jälkeen koitti kesä. Lumi alkoi sulaa, ja maahan ilmestyi pälviä. Sairashuoneiden ovet avattiin, ja raitis ilma tuuletti taudinpesiä. Sanottiin, että pöhötys alkoi sairaissa sulaa ja pullistelevat mahat laskeutuivat. Muutos parempaan päin oli nopeampi kuin kukaan uskalsi odottaa. Sulkalan sairashuoneelle oli hätäaputöinä tilattu viisikymmentä ruumisarkkua, mutta puolet niistä jäi käyttämättä." (2)

Vuonna 1963 Haapaveden seurakunta pystytti
muistomerkin nälän uhreille



Lähteitä ja lisää lukemista:


  1. Häkkinen, Antti & Ikonen, Vappu & Pitkänen, Kari & Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi - Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo, 1991.
  2. Pentzin, Leino: 1867-68 Katovuodesta Haapaveden pitäjässä. Teoksessa Jouko - Pohjois-pohjalaisen osakunnan kotiseutujulkaisu II. Helsinki, 1914. 
  3. Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868. Helsinki, 1986.
  4. Haapavesi ennen ja nyt I, toim. K. A. Ruokonen. Lahti, 1948.
  5. Oulun Wiikko-Sanomia, 30.6.1860 nro 26
  6. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.4.1864 nro 14
  7. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.6.1865 nro 24
  8. Oulun Wiikko-Sanomia, 1.7.1865 nro 26
  9. Oulun Wiikko-Sanomia, 3.6.1865 nro 22
  10. Oulun Wiikko-Sanomia, 9.9.1865 nro 36
  11. Oulun Wiikko-Sanomia, 23.9.1865 nro 38
  12. Oulun Wiikko-Sanomia, 21.10.1865 nro 42
  13. Helsingfors Dagblad 2.1.1866 nro 1
  14. Oulun Wiikko-Sanomia, 27.1.1866 nro 4
  15. Oulun Wiikko-Sanomia, 17.2.1866 nro 7
  16. Ilmarinen, 1.2.1867 nro 5
  17. Suomalainen Wirallinen Lehti, 9.7.1867 nro 55
  18. Oulun Wiikko-Sanomia, 10.8.1867 nro 32
  19. Oulun Wiikko-Sanomia, 16.11.1867 nro 46
  20. Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)
  21. Oulun Wiikko-Sanomia, 18.5.1867 nro 20
  22. Suomalainen Wirallinen Lehti, 20.2.1868 nro 22
  23. Pietari Päivärinta: Kanttilaiset
  24. Vilu viljan pelloilta vei - Nälkävuodet 1867-1868 Ylivieskassa
  25. Haapaveden srk, rippikirja 1862-1869, Mieluskosken kylä nro 42 Pyöriä (kuva 327)
  26. Haapaveden srk, kuolleiden ja haudattujen luettelot (1861-1870) IIIGl4:3




sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Haapaveden opiston synty


Tilasin Oulusta pinon papereita luettavaksi kansallisarkistoon, ja jotta painoraja täyttyisi, tilasin saman tien ison erän. Papereiden joukossa oli Haapaveden opiston opiskelijoiden kirjoittamia aineita. Ilmeisesti opiston vastaanotto ei ollut järin sydämellinen, sillä eräs vuosina 1899-1900 ja 1909-1910 opistolla opiskellut henkilö kirjoittaa seuraavasti:

Kotimökissä poikaressuna. Kunnankokouksesta tulee naapureita kertoen siellä olleen kysymyksessä jonkun koulun perustaminen. Sitä varten kuului "Relanteri" talonsakin lahjoittaneen. Kovastihan sitä oli vastaanpantu, mutta kuitenkin se oli päätetty perustaa. Sitten siellä oli joku maisteri latissut sivistyksestä ja koulujen tarpeellisuudesta. Niin kuin mokomia ei ennestään olisi. Silloin oli näet kaksi kansakoulua, niistäkin toinen yksityinen. Naiskäsityökoulu myös taisi olla.

Kirjoitusten joukossa oli mielenkiintoisia tarinoita, joita lisäilen aina välillä myös tänne blogiin.


Lähde: Haapaveden kansanopiston arkisto, oppilaiden keräämä kansantieteellinen arkisto (1915-1915)