Kotiopettajattaren kirjeet

Ilmoitus julkaistiin Uusi Suometar -lehdessä 5.6.1892. Vain noin viikkoa aiemmin oli Mikkelin tyttökoulusta saanut päättötodistuksensa nuori tyttö, joka tulevaisuuttaan pohtien oli kirjoittanut päiväkirjaansa:

Nyt on tämä osa päiväkirjastani päättynyt. Nyt en enää tästä lähtien tule kirjoittamaan kouluasioista, opettajistani ja rakkaudestani heihin, nyt on minulla vakavampiakin asioita ajatettavana. Mitähän odottaakaan minua maailmassa, mitähän saankaan siellä kohdata.

Kolme kuukautta myöhemmin tämä samainen tyttö saapui Haapavedelle. Hän oli 17-vuotias Anni Swan, joka myöhemmin tuli tunnetuksi lasten- ja nuortenkirjailijana, toimittajana ja suomentajana, suomalaisen tyttökirjallisuuden äitinä.

Ensimmäistä kertaa elämässään Anni Swan oli omillaan, erossa vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Hän ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta olipa edessä mitä tahansa vaivoja ja vastoinkäymisiä, hän aikoi kohdata ne rohkeasti ja Jumalaan luottavaisesti, uskaliaasti eteenpäin astuen.

Haapavedellä, kaukana kaikista rakkaista odotti rovasti Pöyhösen perhe. Perhe oli asunut paikkakunnalla jo kuutisen vuotta ja kohdannut sinä aikana koettelemuksia. Koko Suomea ja erityisesti Pohjanmaata piinanneet nälkävuodet olivat jättäneet jälkensä ihmisiin. Lisäksi Haapavedellä oli raivonnut lavantautiepidemia, johon oli sairastunut koko perhe. Perheen emäntä ruustinna Nora Pöyhönen oli taudin jäljiltä heikkokuntoinen ja uupunut. Isäntä, rovasti Juho Pöyhönen oli puolestaan lupautunut takuumieheksi ja joutunut itse maksajaksi, ja kun vaadittua summaa ei häneltäkään ollut löytynyt, oli osa pappilan huonekaluista jouduttu ulosmittaamaan. Keväällä 1892 rovasti Pöyhönen oli peräti konkurssissa. Tunnelma Haapaveden pappilassa oli apea ja synkkä. Koti-ikävä vaivasi Annia. 

Oi kuinka ikävä, kuinka äärettömän ikävä omaisteni luo minulla ensin oli ja vieläkin on. Tuntuu niin kauhealta ajatella olevansa kaukana heistä. Oi jospa Jumala vaan tahtoisi suojella heitä, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi niin kauvan kun olen heistä erillään.

Kaiku 20.4.1892.

Myös asettuminen oppilaasta opettajan asemaan tuntui vaivalloiselta. Työtä kuitenkin riitti, ja opetus aloitettiin joka päivä aamukahdeksalta ja lopetettiin vasta kolmelta iltapäivällä. Pöyhösen perheessä oli kuusi lasta, joista nuorimmainen oli vasta alle kaksivuotias. Ruustinna Nora Pöyhönen oli juuri perustanut Haapaveden lapsille kasvitarhayhdistyksen. Puutarhan hoito vaati paljon työtä, ja lisäksi hän matkusteli ahkerasti. Sitkeästi Anni yritti kotiutua uuteen asuinpaikkaansa. Sisarelleen Lyylille hän kuvaili Haapaveden pappilaa enemmälti valittamatta.

Täällä on salissa flygeli joten voin soittaa vähäisen vaikka kyllä se jo on jotenkin vanhaa. Täällä on alhaalla kuusi huonetta ja kyökki ja ylhäällä kaksi vinttikamaria. Toisessa asun minä ja toisessa on koulumme. Minun oppilaani ovat niin hyviä lapsia, jotta ovat kuuluisat koko pitäjässä vieläpä muuallakin.

Sisarelleen hän ei paljastanut niitä synkkiä ajatuksiaan, mutta päiväkirjalleen hän uskoi pelkonsa ja huolensa. Erityisesti häntä mietitytti syksy ja tuleva talvi.

Syksyä ulkona, syksyä omassa sydämessäni. (…) Minkähänlainen tämä talvi on oleva?

Herrasväkeä ja seuraelämää Haapavedellä oli maalaispitäjäksi kohtalaisesti. Kukaan paikkakunnan silmäätekevistä ei kuitenkaan herättänyt erityistä sympatiaa. Läheisimmältä tuntui ruustinna Pöyhönen, joka Annin mukaan oli niin viisas ja intelligentti, ettei heiltä koskaan puuttunut puheenaiheita. Ruustinna ei myöskään ollut sitä tavallista juoruilevaa akkaväkeä vaan viihtyi Annin tavoin paremmin herraseurassa.

Meidän lähimpiä naapurejamme on tirehtöri Elfvingin perhe, johon kuuluvat herra, rouva, kaksi lasta ja kotiopettajatar neiti Hägg (…) Nuoria tyttöjä on täällä vielä Levonius’en tytöt, Maiju ja Miisi, tuon tohtori Levonius’en sisaria. On täällä paljon muitakin säätyläisiä muiden muassa maisteri Ahlmanin perhe, jossa nuori rouva on ruotsalainen, siellä olimme juuri tänään. Lähellä heitä on apteekkarin perhe, joita on herra, rouva, viisi lasta ja kaksi apteekkari herraa, Laurén ja Eslin.

Nora Pöyhönen.
Kuva: Haapaveden kotiseutuyhdistys

Paikkakunnan nuorukaisilta ei uusi tulokas jäänyt huomaamatta. Apteekkarin molemmat nuoret proviisorit kiinnostuivat kotiopettajattaresta, ja pian tämä olikin kiperän paikan edessä:

Olen niin tyytymätön, niin harmissani ja levoton itseni suhteen. Minkä vuoksi nuo molemmat juuri minua pyytää kävelylle? Olisiko minulla ehkä väärä, liian vapaa käytös. Tietysti teen tällä kertaa samalla tapaa kuin viimein, en mene luonnollisesti. Kuinka erilaiset he kuitenkin ovat molemmat. Hän, niin vakava, kunnollinen ja rehellinen, tuo toinen, pelkään jotenkin pintapuolinen ja kevyt. Edelliseen panen paljon enemmän arvoa mutta sen onkin kaikki. Jälkimmäiseen täytyy tunnustaa, alan jo kyllästyä, puhuu liian paljon.

Nuoria proviisoreita ei voinut olla vältellä, sillä apteekkari Hasselblatin kotona pidettiin lauluseuroja. Muita iltarientoja olivat ompeluseurat, joita järjestettiin hätää kärsivien hyväksi. Kolmen kilometrin päässä Tialassa asui puolestaan maanmittari Castrén perheineen, joka oli ystävällistä väkeä. Sinnikkäästi paikkakunnan herrasväki yrittikin saattaa nuoria yhteen, ja eräänä iltana rouva Gallén ja proviisori Laurén tulivat hakemaan Annia Levoniukselle Huiskaan:

Täti Gallén esitteli siellä, että me nuoret tulisimme sinuiksi Laurénin kanssa… Se on muuten hyvin koomillista sen Laurénin kanssa, että luulen että useat näistä tytöistä ovat vähän pikissä häneen.

Talvi 1891 oli harvinaisen ankara. Jo hyvissä ajoin ennen joulua Anni kirjoitti sisarelleen Lyylille ja pyysi tätä lähettämään vanhan talvipalttoon Haapavedelle, koska hienompi takki olisi pahentunut lumessa kahlatessa. Lähestyvä joulu huolestutti Annia, sillä joulunvietto erossa omaisista ja rakkaista tuntui oudolta. Vieraana, tuntemattomien vieraiden luona hän oli joutunut tukahduttamaan monen monta huokausta ja pidättää ihmisten välinpitämättömyyden kirvoittamaa kyyneltä.

Tilanteen pelasti Anni Swanin isän täti, Nivalan rovastin leski Vendla Petterson, joka kutsui Annin luokseen viettämään joulua. Vastaanotto Nivalassa oli lämmin, ja joulun tunnelma oli sydämellinen. Juhla-aterialla pöytään katettiin talkkunajauhoista pyöritettyjä palleroita, sianihraa, ohraryynipuuroa ja kullankeltaisiksi paistettuja juustoviipaleita. Pakkanen oli niin kova, ettei pappilan väki uskaltautunut joulukirkkoon ja pastorikin joutui lopettamaan aattoaamun hartauden lyhyeen. Uudenvuodenyönä Anni kirjoitti päiväkirjaansa onnellisena:

Kaikki ovat jo unen helmoissa, minä yksin valvon odotellen uuden vuoden sisään tuloa. Ja kuulen 93:n siipien suhinan. Se kiitää eteenpäin levitetyin siivin helmassaan kaikki tulevan vuoden surut ja ilot, onnet ja onnettomuudet. Pikaisesti kulkee viisarini kellossa eteenpäin. Vanha vuosi perääntyy lapsen tieltä jättäen sille sijaa.

Anni Swanin päiväkirja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.

Vuoden 1893 aloitti Annin 18-vuotissyntymäpäivä ja paluu Haapavedelle. Opinnot käynnistyivät leppoisasti, sillä lapset olivat joulun aikana sairastuneet vesirokkoon. Koti-ikävä vaivasi edelleen, ja Anni mietti, miten hän jaksaisi lukukauden loppuun saakka.

Kevättalvella Haapavedellä hiihdettiin, ja myös Anni suunnitteli ryhtyvänsä hiihtämään ahkerasti. Saihan paikkakunnalta hyviä, kolme ja puoli metriä pitkiä suksia neljän markan hintaan. Kevättalvella 1892 järjestettiin Kirkkojärven jäällä kilpahiihdot. Tai piti järjestää, sillä kilpailupäivä sattui rukouspäiväksi, joten poliisi kielsi lystinpidon. Poliisin sana ei paljon painanut, ja kiellosta huolimatta kilpailu järjestettiin. Ensimmäisen palkinnon sai Ritola, toisen Luomajoki ja kolmannen Eetu Kääriä.

Oli niin hauska nähdä heidän hiihtävän. He hiihtivät aivan meidän ikkunan alla. Ritola oli niin muhkea valkoisessa trikoopuvussaan valkea lakki päässä.

Koti-ikävästä huolimatta aika kului. 18.3. Anni Swan kirjoitti päiväkirjaansa, miten kevät eteni huomaa vauhtia, ja pälvet pilkistivät esiin monin paikoin. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että sydän oikein sykkäili riemusta. Toukokuun lähestyessä kiireet Haapaveden pappilassa lisääntyivät entisestään, sillä Vapun päivänä alkaisi puutarhakoulu, johon oli jo ilmoittautunut useita oppilaita. Puutarhakoulusta Anni kirjoitti päiväkirjaansa:

Kyllä kai täällä syntyy sellainen puuha jotta peloittaa jo nyt.

Paakkila kesällä 2017.
Kuva: Seppo Aho

Viimein lukukausi päättyi, ja Anni pääsi palaamaan kotiin rakkaimpiensa luokse. Vaikka Haapavedellä vietetty aika oli ollut raskasta ja ikävä oli vaivannut koko vuoden, se oli epäilemättä kasvattanut 17-vuotiasta tyttöä. Haapavesi ja sen asukkaat jäivät tulevan kirjailijan mieleen ja palasivat tuotantoon erilaisten tarinoiden ja henkilöhahmojen muodossa. Esimerkiksi vahvasti omaelämäkerrallinen Kaarinan kesäloma voidaan rinnastaa Anni Swanin Haapavedellä viettämään vuoteen.

Ei ainoakaan kaipauksen ja surun pisara päässyt sekoittamaan sitä iloa, jonka tunsin sieltä päästessäni. Paljon olen siellä kärsinyt mutta hyvää se vaikutti ja kiitollisuudella tulen aina sitä aikaa muistamaan.

Lähteitä ja lisää lukemista:

Arjava, Hellevi 2007: Swanin tytöt. Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Helsinki: Tammi.

Manninen, Antero 1995: Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa – Swanin sisarusten kirjeitä: kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia itsenäisessä Suomessa. SKS.

SKS KIA, Anni Swanin arkisto. Ce Päiväkirjat ja kalenterit. Kotelo 4.

SKS KIA, Anni Swanin arkisto.

Cb Omaelämäkerralliset kirjoitukset ja muut muistelmat. Kotelo 4.

SKS, KIA, Anni Swanin arkisto.

SKS KIA, Lyyli Swanin arkisto.